Eikö olisi ihanaa, jos konflikti olisi vaihteeksi se, että asiat ovat liian hyvin? Netflixin teiniseksikomedian päähenkilö Alex Truelove on sympaattinen keskitien kulkija. Sukunimi on kääntynyt eduksi luokan johtajuutta tavoiteltaessa, mutta hän ainoastaan näyttää kokoomusnuorelta. Nörtähtävyys on tuonut mainetta ja samanhenkisen tyttökaverin, joka on Alexin paras, muttei ainoa ystävä. He ovat samaa mieltä siitä, että Alexin poikuudesta hankkiudutaan eroon pian: keskusteluyhteys on vahvempi kuin tosielämän aikuisilla, vaikka Alexilla on ymmärrettäviä suorituspaineita. Hieman ennen tositoimia Alex saa uuden ystävän ja hämmentyy, sillä hänellä on yhtä selkeää kemiaa tuon homopojan kuin emäntänsä kanssa.

Vuosi on 2018. Kaikki ovat transuja, aseksuaaleja ja ponihomoja ja Alex tietää, että se on okei. Edes urpot kaverit eivät ole ahdasmielisiä. En pidä narsistisista eli sinänsä realistisista kolmiodraamoista, joissa onnekas saa valita parhaan päältä. Kun pelissä sen sijaan on hämmentyneen osapuolen identiteetti ja olemme utopiassa, eikö rehellinen kilpailu ole kaikkien etu ja eikö hävinnyt - hymyn ja kyyneleen jälkeen - hyväksy lopputuloksen ilman itsetuntokriisiä? Eh... Elokuvan ainoa ongelma on se, miten tehokkaasti se myy utopian. Uskoin nopsaan, että tässä kiiltokuvassa kaikki ovat nähneet kaikki teinileffat ja ongelma on se, etteivät koinsyömät klassikot ole ratkaisseet Alexin ongelmaa. Teos on hieman perinteisempi. Alexin matka on looginen ja liikuttava, mutta koin signaalien menevän sekaisin keskivaiheilla, kun hän jatkoi murjottamista realistisemmin, kuin utopiassa on lupa.

Et tajunnut - mutta ei hätää vielä. Jäljitin ongelman ohjaajan haastatteluun. Hän työsti käsikirjoitusta vuosikymmenen. Se selittää alkupuolen loistavan rytmin: näppärä läppä ja fantasia ja vilpittömyys nivoutuvat yhteen, eivätkä edes pakolliset huumevitsit vaikuta epätoivoisilta. Tarina pohjautuu ohjaajan nuoruuteen, mutta eräässä vaiheessa hän hämmästyi, miten suvaitsevaisia nykynuoret voivat olla. Hän teki tästä ison osan tarinaa. Hän siis nimenomaan haaveilee utopiasta, vaikka hän myös yrittää kertoa todellisuudesta, joka on tutumpi meille vanhuksille. Ongelma on pieni ja kehu se on, jos kriitikko vaatii monalisamaisuutta teinikomedialta.

Naapurintyttö Madeline Weinstein ja nuorelta Jason Segeliltä maistuva Antonio Marziale henkivät ilmeillään sisäistä maailmaa siten, että hepsankeikkamaisuutta säännöstelevän Daniel Dohenyn tulkitsemat tunteet ovat helposti ymmärrettäviä. Kukaan ei ole 35, mutta kuten aina, kaikki ovat liian vanhoja – siksikin oli luontevampaa ajatella tätä satuna kuin draamana. Hoidetaan patoumat pois alta. Fifty Shades of Greyn arvostelussa esitin, että jos keijut syntyvät lapsen ensi naurusta, vaikka heillä on pelit ja vehkeet, he oletettavasti tulevat kiimaan vain syystä. Hikisonnille ja meikkilehmälle – kuten Alexin kaverille, joka pitää paljastelua iskutaktiikkana – se voi olla käsittämätöntä, ettei joku ymmärrä halujaan, mutta jos seksuaalivietti on alhainen, saattaa tarina - kuten toisen ihmisen persoonallisuus - olla tärkeämpi myyntivaltti, kuin kalaisa piirakka tai juustoinen muna. Tarjoan seitsemännen version leffan ainoasta (1) ongelmasta: uskoin hahmojen ymmärtävän kaiken keijufantasioista, mutta eivät he täysin ymmärtäneetkään.

2009 pohdin kolumnissa, osaisinko suositella homokomediaa, jossa ei ole kuntopyörällä operoitavaa dildoa. Vastaus oli "en", koska luokittelin parhaat homokomediat transkomedioiksi. Alex Outolempi on kevyesti klassisten teinikomedioiden tasolla suuntauksesta riippumatta ja saavutusta korostavat muistot hyvää tarkoittavista, mutta amatöörimäisistä kanadalaisista lesbokomedioista. Tyhjä lause siitä, kuinka sääli on, ettei tätä saatu teattereihin, jää kirjoittamatta, koska vuoden ensi-iltoihin lukeutuu avoimempi teinihomostelu Minä, Simon. Leffassa ei ole aidosti uutta sekuntia, mutta leffa totisesti tuntuu tuoreelta esittäessään yleisinhimilliset asiat terävästi: utopia on lähempänä. Itkin, nauroin ja valitin yhtäaikaa, joten neljä tähteä.