Jurassic World räjähtää. Tulivuoren disco inferno pistää ihmiset ja dinosaurukset juoksemaan. Leffa rikkoo laavan käsittelyn typeryysennätykset, mutta ei saa sakkoa siitä: kaiken posauttaminen on hienoa kerrontaa hömpässä. Uusi ohjaaja J.A. Bayona jätti sielun kotiin, koska tuottajana ja kirjoittajana yhä toimiva Colin Trevorrow pelkää ihmisiä, joilla on peilikuva, mutta räiskyvän jännittävältä leffaa näyttää, vaikkei se siltä tuntuisi. Kuningasidea on yksinkertaistettuna se, että jos pari dinosaurusta ei posahda, Palsanmäki voi pistää ne myyntiin, vaikka ne tietenkin karkaavat. Bayona tuijotti käsikirjoitusta suostumatta antautumaan ketutukselle ja ohjasi myös muodollisesti pätevän, jos rajusti ylipitkän kauhuhuutokaupan.

Leffa on niin komea pullistellessaan, robottinukeilla uskottavuutta hakiessaan ja lopulta dinosauruksista goottikartanon gargoyleja tehdessään, että hetken pohdin, miksen pärise enemmän. Vastaus on: mikään ei toimi (tarinassa). Jurassic Park tarjosi yksinkertaisia, luontevia koukkuja. Alan Grant karsasti lapsia ja teknologiaa ja rakasti dinosauruksia ja pelasti lapset sci-fisauruksilta. John Hammond loi puiston parhaana pappana ikinä, mutta vaaransi kaiken kehnona pomona. Grantin ei tarvinnut adoptoida, eikä Hammondin kuolla, jotta tarina vaikutti merkitsevän jotakin. Kaatunut valtakunta mainitsee, että World-jatkumon herra ja rouva sankari ovat osasyyllisiä sähellykseen. Joo, he kommentoivat. Lisäksi he osallistuvat äksöniin.

Trevorrow voi sormella tökkiä, että tasan tässä näin on yritystä, näetkö? Viimeksi helvetinsikiön piti myydä enemmän lippuja puiston kävijöille ja – nerokastako – meille. Huutokauppajuoni kytkeytyy uusiin väärinkäytöksiin. Teknologia ei pysy yksissä käsissä ja Trevorrowilla on mielessä tarinalle päätös. Jos Newman olisi ensimmäisessä osassa paennut saarelta varastamansa näytteen kanssa, tarina olisi samassa vaiheessa. Ja ehkä sen pitäisi olla siinä muutenkin. Lentoliskot ovat paenneet usein ja Trevorrowin unohtamalta kakkossaarelta on vangittu dinoja. Täten kohtaus, jossa pikkutyttö pelkää dinoa omassa huoneessaan, voisi olla ensimmäisen Jurassic Worldin kohahduttava aloitus sen sijaan, eikä se on jatko-osaa pitkittävää irrallista jännää.

Asiaan mennään heti: Sigourney Weaver käskisi nukettaa nämä mahtihirviöt kiertoradalta! Sitten kiltit & ihanat sotkeutuvat porvarien juoniin eläinsuojelun nimissä. Trevorrow koettaa yhtäaikaisesti luokitella dinosaurukset lemmikeiksi ja ylläpitää Jeff Goldblumin Apinoiden planeetta -henkistä teoriaa (mm. laittamalla Goldblumin toistamaan sen). Tuttu Blue-raptori on selkeä peliväline tässä, mutta vastakkaisten mielipiteiden mainitseminen pitkien toimintakohtausten välissä ei auta muodostamaan kantaa. Ykkönen esitti, että dinosaurukset olisivat hallitseva laji ilman katastrofia ja jännittävästi vihjasi raptorien olleen pitkällä. Yksi Kadonneen valtakunnan dinoista tuo hetkellisesti mieleen hihittelevän Muttley-koiran, mutta noin muuten sarja tarvitsisi jo oman älyllä yllättävän "NO!"-hetkensä, jos se tahtoo pysyä teemassa. T-Rexin Godzilla-syndrooma eli sankariteot vahingossa menevät taas silmien pyörittelyn puolelle.

Jo ystävystyminen on tarina. Kerro, mikseivät tyypit tykkää toisistaan ja näytä muutos. Tulokkaista nuorin on eri kohteessa kuin muut ja loput kaksi unohtuvat, jos kiihkoilu ei useista naamoista hyödy. Sankarien suhde on katkennut. Emäntä koettaa tekonauraa parille historiaa: niin hauskoja heidän klassiset erimielisyytensä ovat, ettei niitä nähty, mutta nauru kuitenkin jäi. Ja lisäksi he osallistuvat äksöniin. Näkemisen arvoista toiminta on - mutta venyykö hymy korvasta korvaan, kun rakastettu tähti pakenee dinosauruksia ja tulivuorenpurkausta jääkaapilla? Ei. Kilparyömiminen laavan kanssa saattaa silti ansaita ironisen action-figuurin Indiana Jonesin jääkaapin ja paidattomana makoilevan Goldblumin tavoin ja se vahvistaisi saavutuksen olevan sarjan suurin sitten The Lost Worldin telinevoimistelun.