Teräsmiehen vaarin ukki teloitetaan, koska hän tahtoo varautua Brainiacin eli kaupunkeja pienentävän ja pullottavan ruttuisen punkkarikilpikonnan hyökkäykseen. Koko suku menettää kastinsa: Kandor on kaupunkivaltio, jossa palvotaan aurinkojumalaa ja kultakypäräistä profeettaa, eikä korruptoitunut eliitti mitään Tieteen kuvalehteä tilannut. Sarja ei varsinaisesti ole alkuperäisen mainoslauseen kuvailema esiosa, jossa vaari yrittää palauttaa suvun kunnian, vaan Teräsmies-tarina ilman Teräsmiestä. Teräsmiehen tunteva ihminen Adam Strange nimittäin matkustaa ajan ja avaruuden halki varoittaakseen vaaria, että joku yrittää estää Teräsmiehen syntymän. Se on kohtalaisen jäynää, että historian suunta yritetään pitää ennallaan, vaikka tapahtumat sijoittuvat Kandoriin, jonka Brainiac tulee ryöstämään, ja planeetta Kryptonille, joka tulee posahtamaan.

Vaikuttaako asetelma mutkikkaalta? En vielä maininnut, että terroristit ja juonivat poliitikot tahtovat muuttaa tilanteen ja että liittoutumiset ja takinkäännöt ovat arkea. Kaikesta huolimatta tarina ei tunnu raskaalta kerronnan laahatessa. Tieteisfantasia kertoo käytännössä vuoden 2018 ihmisistä, jotka muulloin kuin avainkohtausten aikana unohtavat olevansa esimerkiksi aivopestyn sotilaskastin julmureita. Teemat on yksinkertaistettu ja Kandor on asetelmallinen lavaste. Paikallisten ja Strangen kulttuurieroista mieleen jäi peräti Strangen lippiksen ja peukalo pyllyssä -sanonnan ihmettely. Vasta huipennuksen tienoilla asioita on meneillään niin paljon, etten ehtinyt pohtia, voisivatko varpaankynteni kasvaa nopeammin, jotta voisin leikata ne taas. Ellei tasapaksuus tapa parissa jaksossa, huipennus palkitsee; aloin hieman turhautua, mutta nuokkumista pitää jatkaa ensi vuonnakin.

Sarjan luoja David S. Goyer kirjoitti myös Man of Steelin, jonka uljaisiin piirteisiin kuuluu sotilaskastin ja luomumaalaisen ajatusten kustannustehokas vertailu. Kenraali Zod vaahtoaa ikimuistoisesti, että hänet luotiin suojelemaan Kryptonia häikäilemättä ja että Teräsmies vei häneltä tarkoituksen ja sielun. 90-luvun Xenojen ja Herculesten tasoisessa tv-sarjassa äiti ja tytär Zod uskovat kuolemaan saakka taistelun kaltaisiin perinteisiin, mutta etsivät itseään; tytär välittää köyhistä ja on potentiaalisesti Teriksen mummo. Koin heidän olevan sarjan jämäkimpiä koukkuja, vaikka he ovat myös isoin muistutus kunnianhimon rajoista. He ovat selväjärkisempiä kuin tapaamani sotilaskastilaiset.

Vaaria eli nuorta Seg-Eliä näyttelee ripauksella tuimuutta höystetty klooni tyypistä, joka on pääosassa aina, kun valmiiseen tähteen ei ole varaa. Katsoin juuri neljä jaksoa, enkä keksi hänestä sanottavaa: ympäröivät asiat tekevät hänestä siedettävän. Seg-El tulee juttuun kahden lyylin kanssa, mutta kolmiodraamaa sytytellään hyvin laiskasti, joten siitä ei ole toivoa, että Strangen tehtävä muuttuisi Paluu tulevaisuuteen -henkiseksi tässä vaiheessa. Brainiacin edustajan nautinnollisen teatraalinen pahuus on hykerryttävä piristysruiske ja muistutus leikkisyydestä, josta muukin materiaali hyötyisi. Vilkaisin, mitä muuta Blake Ritson on tehnyt, joten hänen nimensä mainittakoon.

Sarjan tasapaksuus... on osaavaa. Kun laatusarja Game of Thrones ryhtyi vetämään mutkia suoriksi, sisäisen uskottavuuden haihtuminen pisti stressihormonit liikkeelle, vaikka materiaali oli yhä nautittavaa – välitin liikaakin. Kryptonin uskottavuus ja jännitteet rakentuvat Teräsmiehen tuntemisen ympärille ja viittausshow'n katsojan on aina syytettävä itseäänkin, kunhan sähellys ei ole tasoa Solo. Kryptonissa tutut elementit kuten yksinäisyyden linnake on järjestelty uudelleen ja kaikki erot vuoden 2018 Suomeen palvelevat jotakin tarkoitusta, joten on hankala tunteella vaatia jotakin visionäärisempää. Yksi halpa käänne houkutteli painamaan pausea ja kirjoittamaan ennakoivan urputusarvostelun (jotka joudun aina tuhoamaan), mutta passivoituneena jatkoin möllötystä ja näin nopeammin, mitä sarja ajoi takaa.