Adrift on Shailene Woodleyn makuista vettä. Paattia riepottelevasta myrskystä voi hitusen nipottaa, mutta noin muuten vesi on kaunis uhka ja mahdollisuus, loputtomuuden symboli, helpotuksen tuoja, surffaajaa harteillaan kannatteleva henki, sisämaan kivikon romanttinen sisustaja ja lits, läts vaan. Woodley näyttelee elämässä ajelehtivaa nuorta naista, joka Sam Claflinin näyttelemään purjehtijaan rakastuttuaan löytää itsensä keskeltä avomerta vuotavasta veneestä. En sano, että tämä on tämän vuoden viikossa unohtuva tällainen, koska sain takaumia kolmesta edellisestä, vaan painotan Outolintu-Woodleyn maistuvan siinä missä Robert Redfordin, jos kerronta onkin rahvaanomaisempaa kuin mykän All is Lostin tapauksessa.

Tarina rakenne on huomionarvoisin tyylivalinta, joka pitää kriitikon leivässä kiinni. Tapahtumia ennen ja jälkeen myrskyn seurataan vuorotellen sinänsä sujuvasti. Valtavirran romanttiselle draamalle ihanteellista olisi nähdäkseni se, että pariskunnan suhde koukuttaa niin, että sitä ihan unohtaa, mitä on tulossa - moisia leffoja on pari. Pelkistäminen ja kurjuuden maksimointi puolestaan palvelevat taiteellisempia viritelmiä. Poukkoilu estää leffaa olemasta niin intiimi, kuin se voisi olla nätisti liplattaessaan ja näillä naamoilla. Se on paksua, että myrskyä saadaan odottaa ja ettei edes sitä esitetä yhdessä osassa. En himoinnut tehosteita, vaan tahdoin avainkohtauksen pois alta.

Teoriassa poukkoilu sallii rinnastukset vaiheiden välillä. Sitä voidaan miettiä, onko jokin intiimi hetki puhuttelevampi hahmojen tultua tutuiksi. Harkittu lopetus velvoittaa kyseenalaistamaan aiemmat vastalauseet, mutta päädyin aikalailla samoihin aatteisiin: Adrift on katsottava ja jopa liikuttava ja silti "a draft". Aikatasoilla leikkiminen on tapa tiivistää laaja tarina, mutta tämä suppea legenda vaikuttaa saippuasarjamaisesti toivovan, että vaihtelu pitää simppelit vaiheet sähköisinä.

Romanssi selitetään. Woodleyn näyttelemä Tami on poikamaisen rohkea (jos naisellisuuden määritelmä on prinsessa Petunia Von Pompöösi) ja Claflinin hahmo Richard on naisellisen herkkä (jos miehisyyden määritelmä on junkkari Jorma MacMulkku). He ovat tyttö ja poika leffassa - mutta asetelmallisuuden makua lieventää itseironia ja öh, Claflinin aito keltainen hammas (asia oli googletuksen väärti, joidenkin tähtien ollessa kitakyborgeja). Woodleyn suoritus on ihailtavan luonteva, kun Tami rähjääntyy ja epäilee kykyjään jouduttuaan vastuuseen, mutta olettaen että meillä on lähimuisti, muutokseen keskittyminen korostaisi sitä enemmän kuin menneeseen palailu. Claflin kituu. Hänen iso hittinsä on Kerro minulle jotain hyvää. Miksi hän vie halvaantuneilta kaikki roolit?

Ohjaaja Baltazar Kormákurin edellinenkin kansainvälinen tuotanto Everest kertoi "inspiroivan" tositarinan kusiaispesään istumisesta. Adrift pääsee lähemmäs ongelman käsittelyä maailmankansalaisten vihjatessa, ettei heillä ole ihanteellista kotia, jossa ottaa iisisti. Jotkut todella elävät...! Fantasiaan samaistumista vaikeuttaa se, että vaikka tiedostan Päijänteen päästä päähän seilaamisen laajentaneen tajuntaani, en paskahuussireissulla pääni lyötyäni veneeseen astu. On tarkoitus oppia ajoissa. Luonnon visuaalinen kauneus on ainoa syy, miksei Kormákur tee leffaa syöpöstä säkkituolista, joka menettää kätensä pakkasen sijaan diabetekselle. "Surullista kenties; mutta hän todella nautti joka suupalasta."