Dimmu Borgirin 10. studioalbumi Eonian päättää yhtyeen pitkäksi venyneen levytystauon, sillä ryhmän edellinen studioalbumi Abrahadabra julkaistiin jo vuonna 2010. Samalla aktivoituu yhtyeen ympärillä välillä hyvinkin kärkkääksi äityvä keskustelu. Onhan kyseessä yksi mustan metallin kiistellyimmistä nimistä, jota on vuosien varrella viety roviolle niin musiikkityylin häikäilemättömästä kaupallistamisesta, tämän vuosituhannen albumien vaihtelevan laadun vuoksi kuin myös jatkuvasti lisääntyneiden sinfonisten elementtien takia, jotka ovat kuljettaneet musiikkia aina vain kauemmaksi juuriltaan. Eikä Eonian tarjoa helpotusta tähän eripuraisuuteen, sillä kyseessä on kaikin puolin ristiriitainen teos.

Eonian on kymmeneen kappaleeseen jaettu kokonaisuus. Suurimmalta osin tarjolla on sinfonisuuteen ja päälle puskeviin orkestraatio-osuuksiin luottavaa black metallia, mutta kyseessä ei ole läheskään niin perinteinen metallialbumi, kuin yhtyeeltä on totuttu kuulemaan. Ulosanti luottaa voimakkaasti mahtipontiseen ja massiiviseen tunnelmaansa, joka ajaa monessa kohdin perinteisten sirkkelikitaroiden ja murinavokaalien ylitse. Erityisesti kuoroja käytetään runsaasti ilman, että näiden päälle on liimattu perinteisempää rähinävokalisointia. Näistä syistä materiaali on paikka paikoin jopa yllättävän kevyttä.

Eonian osoittaa, että nykypäivän Dimmu Borgir luo musiikkiaan ihailtavan itsepäisesti ja ulkopuolisista odotuksista piittaamatta. Harmi vain, ettei tämä heijastele positiivisesti albumin sisältöön. Vaikka kiekolla on paljon loistavia ideoita ja mielenkiintoisia irtonaisia elementtejä, jää kokonaisuuden toteutus puolitiehen. Erityisesti biisikattaus jättää kylmäksi, sillä sekaan ei ole eksynyt montaakaan huippukappaletta.

Eonian sortuukin totaaliseen mitäänsanomattomuuteensa. Vajaan tunnin musiikillinen matka on ahdettu täyteen monenlaista kuultavaa, mutta lopulta siitä ei jää mitään erityistä mieleen. Vain muutama kappale ansaitsee kehuja. Ennakkomaistiaisina julkaistut vedot Interdimensional Summit sekä Council of Wolves and Snakes nousevat albumin parhaimmistoon. Ensin mainittu tarttuvuutensa sekä mahtipontisuutensa vuoksi, jälkimmäinen aavemaisen tunnelmansa takia. Muita onnistumisia ovat lähes tuomiometallin raskaudella käynnistyvä Lightbringer sekä albumin hienosti päättävä instrumentaali Rite of Passage, jonka olisi helposti voinut venyttää täysiverisen kappaleen mittoihin.

Epäilemättä löytyy kuulijoita, joille Eonian uppoaa vaivattomasti. Kiekon mielenkiintoinen tunnelma sekä massiivinen äänimaisema pelastavat paljon, mutta albumikokonaisuutena se on kömpelö ja hallitsematon. Pahimmillaan sävellykset tuntuvat siltä, kuin yhtye olisi vain latonut peräjälkeen irtonaisia kappalerakenteita ilman sen suurempaa visiota. Taustamusiikkina albumin kepeämpi euroviisu-bläkkis soljuu vaivattomasti, mutta harmittavan vähän sekaan on ujutettu tajuntaan tarttuvia sävellyksiä. Eonian tuntuu albumilta, joka on pitänyt julkaista siitä ilosta, että vuosikausien hiljaisuus saadaan päätökseen.