Jos kaveri on lähdössä ulkomaille ja sinua pyydetään tallentamaan läksiäisbileet videokameralla, mitä teet, kun kesken kaiken kaupunkiin hyökkää Godzillan kaveri? Tietenkin kuvaat elokuvan Cloverfield. Tietenkin. Vaikka olisit itse vielä hysteerisempi ja itkuisempi kuin rakkaat ystäväsi henkihieverissä, itää takaraivossasi ajatus, että jälkipolvet tahtovat nähdä, kuinka New York City hajotettiin maan tasalle. Olet aivan oikeassa. Annan urotyöllesi viisi tähteä.

Cloverfield on juuri sitä mitä lupaa: käsivaralta kuvattu selviytysmistarina suuressa kaupungissa, johon on juuri hyökännyt tuntematon, jättiläismäinen elämänmuoto, jota armeijakaan ei meinaa saada kuriin. Elokuva yhdistää halvan idean studiotuotannon budjettiin ja riippumattomasti rahoitetun sydänveriprojektin sieluun. Cloverfield saavuttaa jo ennen ensimmäistä jännittävää kohtaustaan tason, jonka olemassaoloa useimmat kauhuelokuvat eivät edes tiedosta: Cloverfieldin kauhut ovat jotain, mitä katsoja ei tahdo nähdä - koska ne ovat kauhuja. Cloverfieldin hirviö ei ole joku, jota on kiva kannustaa, vaan raivostuttava sisilisko, josta ei vain pääse eroon. Tuntuu, että hirviötä näytetään jopa liikaa.

Cloverfield on enemmän, kuin kiljumista ja kameran heilumista. Sitä ei missään sanota, mutta katsojan on hyvä ymmärtää se, että tätä hirviöhyökkäystä kuvattiin kymmenillä ellei sadoilla videokameroilla, ja tämä löydetty kuvanauha on kaikista olemassa olevista erikoislaatuisin – onhan juuri tämä juuri sitä, mikä on päätetty Suomenkin elokuvateattereissa esittää. Nauhalle on tallennettu ystävysten järjenvastainen yritys pelastaa toverinsa pahimman tuhon keskeltä. Laumanjohtajan naaras on pulassa ja lauma seuraa kuin narusta vedettäessä, vaikka on ilmeistä, että miestä ajaa rakkauden ohella eteenpäin huono omatunto. Tuntemattomat näyttelijät lähes vieraiksi jäävissä rooleissa ovat niin todenmukaisia, että Cloverfield onnistuu kouraisemaan syvältä kertoja toistensa jälkeen.

Cloverfield tuntuu kotivideolta, vaikka on jälkikäteen ajateltuna selvää, että sen leikkaukset ja kuvakulmat ovat jopa tarkemmin mietittyjä kuin vastaavissa perinteisissä elokuvissa. Jotain mielenkiintoista tapahtuu koko ajan, mutta läsnä on myös tunne, että jotain kauheaa voi tapahtua milloin tahansa ilman paljastavaa musiikkia tai muita kliseitä. Cloverfield on pelottavin iso studioelokuva niin pitkään aikaan, etten tiedä puhuako vuosista vai vuosikymmenistä. En pelkää lihamyllyssä jauhettavia ihmisiä, en varjoissa kyttäävää kissaa, mutta tätä säikyin.

Lääkärini kirjoittaisi huomattavasti osuvamman arvostelun. Cloverfield vangitsee huomion ja saa pulssin hakkaamaan omaan tahtiinsa, saa kädet hikoamaan ja silmät vuotamaan. Ainoastaan kerran elokuvan otteesta oli pakko vääntäytyä irti, kun kameran hervoton heiluminen aiheutti matkapahoinvointia. “Kuin vuoristorata” on kiusallinen klisee elokuva-arvosteluissa, mutta sanonpa että ainoa asia joka Cloverfieldistä paremman tekisi, olisi oikea vuoristorata, siis sellainen huvipuistovehje, joka liikkuu edessä heiluvan kuvan tahtiin.