Tim Burton ohjasi täysiverisen musikaalin vasta nyt? Luulisi, että mies olisi suunnittelemansa ja tuottamansa klassikon Painajainen Ennen Joulua jälkeen hoksannut, että hänen mustavalkoinen, tarkoin valituin väritäplin piristetty makaaberi, mielikuvituksellinen unimaailmansa, jota asuttavat mustavalkoiset gootti-ihmiset, kuin kuolleiden sielut limbossa, jää melkeinpä vajaaksi, ellei joku vedä välillä oopperaa. Stephen Sondheimin lavamusikaaliin perustuva Sweeney Todd on Burtonin ansiosta jokseenkin ainutlaatuinen elokuva, joka ei kuitenkaan ole vaatinut Burtonia muuttamaan tyyliään sen enempää, kuin että kirkasta punaväriä roiskitaan kursailematta.

Sweeney Todd on yhtä hilpeä kuin vakavakin tarina kahdesta sarjamurhaajasta, jotka syöttävät uhrinsa viattomille ihmisille. Todd on salanimi kostonhimoiselle parturille Benjamin Barker (Johnny Depp), joka on kitunut 15 vuotta vankilassa, koska kiero tuomari (Alan Rickman) rakastui aikanaan hänen sittemmin edesmenneeseen vaimoonsa. Irstaan ja ylimielisen tuomarin viimeisin juoni on ottaa vaimokseen nuori suojattinsa, toisin sanoen Barkerin tytär. Sweeney Todd koettaa jallittaa äijäpahan parturintuoliin oikein huh-hah-haa perusteellista parranajoa varten, mitä odotellessaan hän innostuu katkomaan kurkut muiltakin asiakkailtaan. Lemmenkipeää vuokraemäntää rouva Lovettia (Helena Bonham-Carter) tällainen vähän arveluttaa, mutta toisaalta hänen piirakkansa myyvät huonosti ilman lihaa, ja on pula-aika, ja on se Johnny Deppkin niin ihana.

Fleet Streetin Paholaisparturi tuskin olisi samantapainenkaan teos toisen ohjaajan käsissä. Burton tietää niin hyvin mitä on tekemässä, että hän onnistuu jopa parodioimaan itseään ja yksiulotteisia hahmojaan tavoilla, jotka vain antavat kokonaisuudelle lisää syvyyttä. Todd itse ei ole sympaattinen hahmo, mutta hänen käsivarressaan alituiseen roikkuva rouva Lovett on jopa herttainen, räjähtäneen näköinen naisparka kun kaikesta huolimatta tuntuu vain tahtovan perheen ja kodin jostain kauniimmasta paikasta. Alan Rickmanin hirtehinen tuomari ja Sacha Baron Cohenin räiskyvästi tulkitsema kilpaileva parturinketku ovat päähenkilöihin verrattuna puhtaita kuin pulmuset, mutta Burton painelee oikeita nappeja, ja peukkuja on pakko pitää psykopaateille.

Alkuperäismusikaali on ilmeisistä ansioistaan huolimatta tuotannon heikoin lenkki, kuten etukäteen aavistelin sitä kuunnellessani. Sweeney Toddissa kuullaan useammin laulettua dialogia, kuin varsinaisia lauluja. Monet sävelet, eniten käytetyt eritoten hellivät korvaa, mutta joskus tulee vahva tunne, että paatoksellisilla torvilla yritetään peittää sitä, ettei musiikki nyt ihan ehkä kutittele sielua niin kuin varmasti on tarkoitus. Huvittava ja osuva, välillä konekiväärityyliin lausuttu riimittely, ja toisaalta aivan vääräntyylinen laulu vääränlaisessa kohtauksessa ovat elokuvan persoonallisimpia ja viihdyttävimpiä puolia.

Sweeney Todd on hallitumpi ja tyylikkäämpi esitys kuin sen lähin sukulainen lähivuosilta, Oopperan Kummitus, joka kuitenkin saa minulta sympatiapisteet elämää suuremman yön musiikkinsa myötä. 90-luvun Burtonia jumaloivana ihmisenä on ikävä sanoa jokaisen Burtonin uutukaisen kohdalla, että viihdyin erinomaisesti ja DVD:tä katson kymmeniä kertoja, mutta napakymppiin ei taaskaan osuttu – mutta ainakaan en tällä kertaa usko, että vika on Burtonin tähtäyksessä. Oscar-palkitun visuaalisen loiston ja mieltä kutkuttavien kieroutumien ohella Sweeney Todd tarjoaa kelvollisen tarinan, jonka Burton on napakasti rytmittänyt. Mutta mitään ei ole päässäni jälkikäteen soinut!