Joskus vuonna 1995 olisin väittänyt, että penkkiurheilu mädättää aivot ja tekee tyhmistä vielä tyhmempiä. Löydettyäni omat lajini eli käytettyäni tuhansia tunteja elektronisen urheilun ja showpainin seuraamiseen, olen myöntänyt avoimesti, että olin vittu oikeassa.

Yhtä kaikki: Junttilan voittama jääkiekon maailmanmestaruus on jännittävä aihe. Lätkä on autokisojen, kamppailulajien ja sotimisen tavoin laji, jossa ei ole muuta perustavanlaatuista vikaa, kuin käsikirjoituksen ja hallitun äänimaailman puute ja kehno kameratyöskentely: leffassa sama kama voi olla eeppistä ja ylvään merkityksellistä. 95 ehtii haiskahtaa loogiselta. Suomen Leijonien kyvyt eivät ole riittäneet kultaan vielä, mutta uusi valmentaja Curre uskoo, että tiimihenkeen panostamalla kaikki on mahdollista. Se siitä sitten. Leffa hyppää suoraan tilanteeseen, jossa Tšekki on kaadettava ennen Ruotsin kohtaamista. Sankarit on tarkoitus jo tuntea. Triviatiedon palasten tiputtelu lähentelee Suicide Squadin kerrontaa: Ville Peltosella on maila, joka vangitsee vihollisten sielut, ja läski-Salonen on sekaantunut Robinin salamurhaan, tai jotakin.

Toinen puoli koostuu fanien seuraamisesta. Vitsailematta: muutama hurrien elitismiin kypsynyt renttu vaikuttaa suunnittelevan terrori-iskua. Samaan aikaan syöpään kuoleva köhii, että hän tahtoisi katsoa matsin äijien kanssa, ja tyypillinen lapsinäyttelijä painottaa väsyneelle mutsille, miten tärkeää lätkä on. Näiden vaiheiden naiivi herttaisuus ja terrorijuonen kohdalla myös silmiä pyörittävä tökeryys upposivat makuuni parhaiten. Ohjaaja Aleksi Mäkelä saa tilanteista irti tunteita, joista on mahdollista nauttia jossain määrin vilpittömästi, vaikka banaalius naurattaisi enemmän kuin vitsit.

Episodielokuvat ovat sallittuja, eikä siirtymien ja rinnastusten tarvitse ylittää saippuasarjojen tasoa, jos palkintoja ei tavoitella. Tympeää on palailu puolikkaan lätkäleffan pariin. Se ei rekisteröitynyt tarpeellisena materiaalina, kun Leijonat koettivat heittää roskan koriin ja tukehtua ruotoon matsia odotellessa. Jätkien sähellys saattaa olla realistista pinnallisessa mielessä, mutta tiimihengestä ja urheilusta leffa ei kerro mitään ja tämän se alleviivaa aina, kun ruudulla on joku, joka äkkiä ajateltuna ruudulle kuuluu.

Voitonjuhlia ylpeinä valmistelevat herre & rouve ruottalaiset ovat lainassa dekkareista. Samasta maasta karannut valmentaja Curre on mystisin toiseuden edustaja tekemättä yhtään mitään. Kun on aika pitää puhe, hän vaikuttaa tapaavan pojat ensi kertaa, joten herra haltija lähteekin jahtaamaan yksisarvisia keskellä yötä - niin runollista? Olen tuskin lukenut edes Seiska-tason artikkelia Curresta, mutta elokuvaversiossa on jotakin tuttua ja hän selvästi voisi olla avainhenkilö tällaisessa teoksessa, jossa asetetaan naapurikansat vastakkain ja tähdätään tervehenkisyyteen.

No mutta, mites äänisuunnittelu ja kameratyöskentely? No: leffassa ei nähdä jääkiekkoa. Leffassa kuunnellaan radiota ja nähdään tv-ruutuja, joissa nähdään jääkiekkoa. Ajattelin haistattaa ohjaajalle pitkät ja lopettaa arvostelun siihen - mutta toistan vielä sen, että tv-ruudut saattaisivat ajaa asiansa ja korostaa voiton symbolista arvoa, jos elokuva omistautuisi faneille, eikä teeskentelisi seuraavansa myös joukkuetta ja kaikkea mikä tekijöiden mieleen juolahti. Olisivat lisänneet tähän vielä juonen, joka ei liity mihinkään mitenkään, mutta jonka päätteeksi kyylä toteaa, että Suomi varmaan pärjää, koska kyylä kuulee naapurien mylvivän - hah, voitto ei jäänyt huomaamatta edes meiltä?! Kaikki kaikesta 100 minuutissa.