Onko The Death of Stalin fiksu komedia, vai tyhmä draama, joka luottaa brittihuumoriin enemmän kuin historian painoon? Onko arvostelijalla huumorintaju, vai harrastaako se Wikipediaa ja vastapainoksi idioottikomedioita, jos edes joka toinen irrottaisi hymähdyksen?

Hassut hullut venäläiset ovat perinne. Vaikka pilakuvan diktaattori olisi juoppo saatana, venäläinen tapaa olla voittajakin. Stereotyyppiseen venäläisyyteen kuuluu ylimielinen hälläväliäasenne, jota edustavat Putinin lepäävä ilme ja Stalinin lentävät lauseet, joista monia hän ei lausunut oikeasti. "Yhden kuolema on tragedia, mutta miljoonan kuolema on tilasto." "Kyllä rikos keksitään, kun syyllinen on selvillä." Stalinin kuolemassa ironista on se, että häntä pelättiin niin kovasti, että hän sai maata halvaantuneena kenenkään reagoimatta.

Politbyroo kerääntyy ihmettelemään pomoa, joka makaa lattialla kuset housussa. Useimmat ukot yrittävät reagoida soveliaan dramaattisesti ja ruhon siirtelystä irtoaa pöhköä tilannekomediaa. Sitten demokratia iskee kaikessa kamaluudessaan! Isä aurinkoinen on kuollut ja muilla on valtaa suhteellisen tasa-arvoisesti, joten kaikki on kaaosta. Moskova suljetaan ja asevoimat ja kilpailevat turvallisuusviranomaiset hakevat asemiaan. Nahistelua seurataan aurinkojumalan hautajaisiin saakka. Mm. Steve Buscemi, Jason Isaacs ja Jeffrey Tambor ovat kunniaksi brändeilleen tekemättä mitään uutta.

Ketään ei tule kannustaa, mutta konflikti ei jää joutavaksi. Päähenkilöksi profiloituu Simon Russell Bealen näyttelemä Lavrenti Berija. Hän on Stalinin terrorin pääpyöveli, joka toisaalta koettaa junailla uudistuksia jo ennen Stalinin kylmenemistä. On inhimillistä tykästyä toimijaan, vaikka Berijan kierous ja sadistisuus alleviivataan varhain. Signaalit eivät ole moitteettomia, joten lue Wikipediaa, jos epäilet, että osa Berijaa kohtaan esitetyistä syytteistä on panettelua. Kiitän syistä lukea, mutta lukiessani muistin yhä heikommin, miksi leffa perseili. Draamat kaunistelevat historiaa, joka on täynnä tahattoman koomista sähellystä, mutta Death of Stalin on liian brittiläinen ollakseen uskomaton tositarina ja liian hillitty ollakseen malliesimerkki brittikomediasta.

Se olisi brittihuumoria, jos Michael Palin ei koiran yli ajettuaan myöntäisi, että mytty pyörän alla on koira. "That is my dog!" "No it isn't." Se on sitä, kun Palinin näyttelemä cocktailministeri Molotov uskoo järjestelmään näennäisen sokeasti, vaikka hän on Stalinin mustalla listalla. Keksitty huumori on pääasiassa sidoksissa ajoitukseen ja teloitusten luomaan uhkaan. Huumori muistuttaa usein siitä, kuinka näyttelijät pelleilevät tauoilla. Sisäsiisteys katkeaa repliikkeihin tyyliin "pussaa venäläistä persettäni" ja Stalinin juopon pojan ulinoihin. Alussa uusitaan radiokonsertti Stalinin mieliksi. Tilanne perustuu tositarinaan. Korostaako vai hautaako brittiläisyys jotakin?

Kun aihe on rikas ja ohjaaja noudattelee omaehtoisesti vanhahtavaa tyyliä kaupallisuudesta piittaamatta, pidän elokuvaa miellyttävänä vaihteluna. Älä pyydä sanomaan "hyvä" tai "huono". Mielipide saattaa lähteä siitä, minkälaisena vitsinä kukin Neuvostoliittoa pitää. Se vitsi pitää tajuta. Jos kaikki nyökyttelisivät, että Neuvostoliitto on se vanha vitsi, emme eläisi tilanteessa, jossa kuvatut absurdit kauhut ovat yhä arkipäivää eri puolilla maailmaa. Jos huumorintaju on tarpeeksi ruosteessa, tämä on satiirin sijasta suruvirsi.

Leffa on kielletty Venäjällä, jota ulkomaiset agentit aina kiusaavat. Katso Putinin naamaa. Koeta ajatella: "heh, nolo jätkä". Ei hän ole, ei edes Putouksessa ja Saturday Night Livessä. Se olisi virallisesti propagandaa, jos Putinia tylytettäisiin tänään, joten voin odottaa Putin-satiiria 15 vuotta. Tätä teosta olisin pitänyt hyvinkin tuoreena 70-luvulla.