Ei se tätä eeppisemmäksi muutu, kun starat seisovat kehissä naljaillakseen ja höpöttääkseen taikavehkeistä. Jos pullamössöön ripoteltaisiin enemmän strösseleitä, se olisi jo strösselimössöä. Ja on hankala kuvitella, että toinen leffa olisi - yhtäaikaisesti - vielä ruuhkaisempi ja ontompi. Avengers: Infinity War viihdyttää ja alleviivaa, miksi Marvel-universumi on uniikki. Koska elokuva on yksi historian kalleimmista ja tarinaa on pohjustettu 10 vuotta, arvostelen sen olettaen, että se tahtoo olla Citizen Kane.

Thanos on lajityypin mehevimpiä konnia, kunhan lajityyppi rajataan "hassuksi fantasiaksi". Thanos tahtoo surmata joka toisen olennon universumista. Se on riistanhoitoa. Surumielinen munakoiso on elänyt niin kauan, ettei hänen kanssaan voi neuvotella, vaikka hänellä on tunteet. Ajatusta hömppä ei kestä. Thanos on vain natsi. "Tasa-arvoinen kansanmurha" on puutaheinää: hän tahtoo vahvistaa yhteiskuntaa tappamalla epätoivotut. Silti leffa ei pyri tekemään hänestä selkeää vertauskuvaa, vaan hänet romantisoidaan myytiksi, josta voi ymmärtää vain pääpiirteet. Hän on sotaherra, joka ei varsinaisesti edes sodi, vaan mutisee animaatiomaisemissa ja iskee kuin luonnonvoima.

Black Pantherin roisto kärsi ajan puutteesta, mutta se herätti keskustelua, että hän oli katkera rasisteille ja elitisteille. Black Pantherissa myös tuumittiin, että pakolaisiltakin ovet sulkeneen Wakandan on aika avautua. Infinity Wariin kuuluu taistelu Wakandasta. Thanos olisi mielenkiintoisempi esimerkiksi tilanteessa, jossa Wakanda hyväksyy pakolaisia, jotka aiheuttavat hämminkiä arkisista syistä, mistä huolimatta Wakanda on valmis suojelemaan "ylimääräisiä ihmisiä". Silloin kyse olisi ideologioiden sodasta. Käytännössä Thanos hourii yleisesti ja joku Spede pihisee, että kansanmurha on kauheeta.

Thanos koettaa rakentaa Jumalan voimat takaavan tumpun valopalloista, joita on pyöritelty Captain America: The First Avengerista lähtien. Hän jaksaa painia Hulkin kanssa. Hänellä on määrittelemätön armeija ja neljä standardienmukaista eliittisoturia: aivot, lihakset, tissit ja vanilja. Taikuudesta ja nanoteknologiasta johtuen sankaritkin pierevät sateenkaaria, mikä on hieman painotonta, mutta hauskaa matseissa, joissa eliittiaivo harrastaa telekinesiaa ja Thanos jyllää itse. Haukutun X-Men: Apocalypsen konna pärjäili fyysisesti itseään nopeammalle sankarille samalla, kun hän nöyryytti telepaattia päässään. Se on helpommin ymmärrettävää kuin se, miksei Thanos tumputa aina kaikella vimmalla, mutta modernia animaatiomättöä on hankala kritisoida. Ei Marvel-fani pety.

Ajatusta pyöriteltyäni kehtaan väittää, että isoin heikkous on... epädramaattisuus. Toki teos on useimpia superfilmejä dramaattisempi. Ansoja väistellään ihailtavasti. Thorilla menee huonommin kuin kellään, vaikka hänen edellinen leffansa on kreisikomedia? Koska hän viettää ison osan elokuvaa muppettien kanssa, hän on uskottava kuin itsemurhakandidaatti, joka ei jaksa murjottaa leperrellessään kissalleen. Useimmat vitsit lausutaan, kun sankarit tapaavat tai turhautuvat ja he osaavat vakavoitua. Mutta perusidea on mikä? Sarjakuvat ovat täynnä etäännyttävää liioittelua Teräsmiehestä lähtien ja todellisuutta hallitseva tumppu on ÄÄRIMMÄISTÄ LIIOITTELUA. On olemassa idea tai kaksi, jotka menevät pidemmälle. "Kaikki on mahdollista" on sukua käsitteelle "millään ei ole väliä".

Onko leffa dramaattisempi kuin Kuninkaan paluu, jossa panoksena on vain mantere? Ei, joten leffa on suhteellisen epädramaattinen. Värit vilkkuvat jännästi, mutta jos muistelen tulkintoja Tolkienista ja Mel Gibsonin ilmeitä ja semmoista, on selvää, ettei yhdestäkään sieluuni syöpyneestä spektaakkelimaisesta hetkestä ole vastannut kyky, joka komedian Sinä, minä ja Dupree ohjattuaan sai 200-300 miljoonaa taalaa käytettäväksi animaatioon. Avaruusooppera voisi olla oopperamaisempaa.

Nyt pitäisi perustella neljä tähteä. On mahdollista, että motivoitunut nörtti pitää ensimmäistä kaiken yhteen kokoavaa Thanos-sarjakuvaansa kaukaa haettuna, joten on uskomatonta, eli jännää, että sitä kakkaa nakataan kankaalle. Vaikka yritys voisi olla visionäärisempi, yritys on hemmetin hyvä. Satunnaisten hahmojen kokoelma ehtii aina hengittää ja muistuttaa, miksi pidämme yksilöistä, ennen kuin on seuraavan kokoelman vuoro. Vitsit ovat arkisia keu-keu-heittoja, mutta juuri siksi ne toimivat: pulliaisille ei ole aikaa, mutta vitsit ankkuroivat kosmiset koijarit todellisuuteen. Valittaisin draaman kaarien puutteesta, mutta leffa on selkeästi osa 1/2, kuten alunperin väitettiin, joten tässä vaiheessa nyökkään sille, että parilla sankarilla on henkilökohtainen pulma.

Ihailen sitä, että Infinity Warin on onnistuttava lukemattomissa pienissä asioissa toimiakseen alustavastikaan. Jos neuvottelisimme viidestä tähdestä, leffa olisi onnistunut selittämään, miksi kaikkien lelujen kaataminen lattialle on jännempää parikymppisellekin kuin etanoli ja emätin, mitä se uskoakseni on.