Kauhuelokuvassa Hajuton paikka hipit haaksirikkoutuvat saarelle sokean ja kuuron leijonan kanssa. Hipit eivät ole saaneet riittävästi proteiinia aiemminkaan, joten taistelu ei tule kyseeseen: heidän on vain lopetettava haiseminen. Hipin tekee mieli kookospähkinää, mutta jos hiki nousee pintaan puuhun kiivetessä ja tuuli on häntä vastaan, leijona on heti kurkussa kiinni. Yksi hippi on menettänyt hajuaistinsa, joten jos seuraamme häntä läheltä ja sorsa ruikkii hänen hartioilleen, jännitys käy sietämättömäksi. Ja mietipä tätä: yksi hipeistä on viimeisillään raskaana! Leffa kirjoittaa itse itsensä.

Hiljainen paikka (A Quiet Place) on vastaava kertomus perheestä, joka pelkää hyväkuuloisia saalistajia maaseudulla. Örkit ovat käytännössä kettuja, ihmisten ollessa jäniksiä, jotka eivät voi olla turvassa. Söpöimmänkin pupun hätää syvemmältä viiltävät Emily Bluntin ilmeet, joten tarina vertautuu yhtälailla elämää ylläpitävien äitien koettelemuksiin kriisipesissä. Mysteerinnälkäiselle hirviön varhainen vilahtaminen saattaa olla antikliimaksi, mutta tilanteen selkeytyminen sallii olennaisen loistaa. Hiljainen paikka on moderni mykkäelokuva, joka nauttii valitsemistaan rajoitteista.

Puhuttua dialogia on hyvin vähän. Pari kaavamaista shokkitörähdystä särähtävät snobin korvaan, mutta pääpiirtein äänen käyttö ja panttaaminen on suuri nautinto. Perheen tytär on kuuro. Jos hiljainen lehtien havina kehottaa pohtimaan, onko örkki kytiksellä ja vaarassa astua oksaan, tunne tilanteen hallinnasta haihtuu, kun kamera siirtyy kuuroon tyttöön ja havina muuttuu tasaiseksi huminaksi. Heikkouksia on hirviölläkin: leffa ansaitsee tulla verratuksi Jurassic Parkiin, joka leikitteli ikimuistoisesti T-Rexin näkökyvyllä. Vaikkei hirviö ole Shyamalanin vesiallergia-alienia järkevämpi, vuorovaikutus osaa olla eeppistä.

Aina voi sanoa, että tämä on nähtävä teatterissa, mutta joskus varjopuoletkin ovat elämys. Paranormal Activity ei toimi, jos et takarivin kanojen sekoamista odotellessa kuule onttoja räjähdyksiä naapurisalista. Tässä tapauksessa se korostuu, miten kansan sylki sekottuu popcorniin: laskin omat evääni lattialle hiljaisuuden ahdistaessa. Kyllä harmittaisi, jos koko yleisö mölyäisi, mutta pyörätuolipaikalla päivystävä Tourette-henkilö oli kokemus. Ei sitä toivo, että piinaava jännitys huipentuu "UU-OO, VOI EI" -ulinaan, mutta mietipä, jos hän olisi päähenkilöiden rakas lähimmäinen, jota ei jätetä. Jatko-osakin kirjoittaa itsensä.

Perhe on ilmeisesti selvinnyt muita paremmin, koska he tyttären ansiosta osaavat viittoa: se mikä ei tapa, vahvistaa. Persoonallinen ja tomera tytär ei ole rasite, eikä kuurous määrittele häntä, tai edes hänen ongelmiaan. 15-vuotias näyttelijä Millicent Simmonds on kuuro, joten hahmon toimivuus on tuplaten kaunista; yleensähän kuurojen etujärjestö urputtaisi, jos leffa vain leikkisi fiksua (?). Ohjaaja John Krasinski näyttelee itse faijaa, joka tekee kaikkensa perheen eteen, mutta on silti mies, eikä tiedosta kaikkia antamiaan signaaleja. Vaikka draama on yleisluontoista, selitykset tulevat viittomakielellä ja ilmeillen, joten aallonpituudella pysyminen on palkitsevaa – melkein kuin uusien Apinoiden planeettojen aikana. Yksinkertainen on kaunista.

On hassua liioittelua, että peliäkin on pelattava huopanappuloilla, mutta leffa osaa alleviivata olevansa viihdettä. Vaikka tein tulkintoja, en vaatinut elämän tarkoitusta, vaan nautin tyylillä ja tunteilla yhteen sidotusta jännittävien skenaarioiden sarjasta. Leffa on uskoakseni melko prikulleen liikaa pupuille ja pelottava satunnaisille kauhufaneille ja hauska niille suurkuluttajille, jotka osaavat arvostaa kauhun psykologista painoa. Muutama idea voisi mennä pidemmälle, jos turtuneiden herättely ja yleisön rajaaminen olisivat tavoitteita. Krasinski ja Blunt ovat aviopari oikeastikin, mikä selittänee osan luontevuudesta.