Et muista galaksin kovinta nallea Brigsby Bearia, mutta jos lapsuuden sankari Mark Hamill kiinnostaa, leffa saattaa palvella. Rooli on pieni, mutta leffa kertoo venähtäneestä lapsuudesta itsestään - kuten viime sunnuntaistani. Luontevin tapa vuorovaikuttaa kanssani on pöytäroolipelini. Käytin juuri loppuvastuksena Skullgrin-Transformers-figuuria, jota kutsun yhä Mafoksi pelin käsikirjoituksessa. "Mafo" on väärinkäsitys Teddy Ruxpin -piirretyn MAVO-järjestöstä ("Monsters And Villains Organization"), josta janosin tietoa lapsena, koska synkkä mies salamoi eeppisesti tunnusbiisissä. 10 vuotta sitten panikoin, kun muisto oli vähällä kuolla, enkä ollut löytää biisiä, jonka kuuntelen nykyään pari kertaa vuodessa öinä, joina myös tuijotan seinää ja pillitän... Kuinka on mahdollista käsitellä elokuvassa tällaista modernia elämää?

Hikinen nörtti on varttunut aavikkobunkkerissa vanhempiensa kanssa. Maailma on tuhoutunut ja hengitysilma on kelvotonta - tai sitten ei. Poliisiratsian jälkeen aikamiespojan on aika kohdata oikea maailma. Se lohduttaa, että hän pääsee näkemään Brigsby Bearin uudet jaksot? Brigsbyn kosmiset seikkailut jäivät aina kesken ja Auringonanastaja pääsi karkuun! Sekin on valhetta. Brigsby oli taiteellisesti turhautuneiden bunkkerivanhempien filmaamaa propagandaa. Hamill näyttelee bunkkerifaijaa, koska hän on pitkän linjan ääninäyttelijä. Sitä luulisi, että elämä bunkkerissa kasvattaa kieroon, tai että vapautuneella on sammumaton elämänjano, mutta jotenkin tuo nörtti on samanlainen kuin me muut: hän välittää jatkossakin vain Brigsby Bearista. Hän aikoo käyttää kaikki maailman mahdollisuudet fanifiktioon.

Brigsby-jaksoja on satoja. Eräs katu-uskottava hipsterinörtti innostuu niistä "ironisen epäironisesti", tai en minä tiedä, mitä se on, kun geelitukka vaikuttaa naimakelpoiselta Tronin julisteesta huolimatta. Leffa on lyhyt ja asiat etenevät mutkattomasti. Uusien Brigsby-fanien joukko päättää auttaa bunkkeripoikaa kuvaamaan jatkoa. Nörtistä huolestuneet kalkkikset koettavat järjestää "kehittävämpää" tekemistä, vaikka fanifiktio tuo jäbälle ystäviä, mikä luonnollisesti on normalisoivaa muuhun verrattuna.

Naamani verenkierto reagoi Brigsbyn tunnariin, sillä se on varastanut pari nuottia Kummikarhujen loistorallista, joka tuo mieleeni Ruxpinin. Brigsby on vain symboli näistä jutuista. Hätiköity seksiopetussekunti hämmentävästi muistuttaa, että sekopäiden luoma opettavainen show tosiaan voisi olla iso vitsi ja kantava idea. Näytteet show'sta voisivat maalata kieroutuneen kuvan bunkkerin elämästä ja bunkkerivanhempien hyvistä ja huonoista piirteistä, mutta sen sijaan alkuasetelma tuntuu harkitulta hämäykseltä. Jos leffa sanoisi suoraan, että kyse on vain nörtistä, joka uskaltautuu ulos, ei olisi yhtä kivaa hihitellä asian ymmärtämiselle. Katso The Disaster Artist, jos tahdot nauraa roskaa luoville idiooteille: se on miellyttämishaluinen komedia. Brigsby Bear on jokseenkin autistinen kertomus autismista. Leffalla on sisäinen maailma, vaikka joku väittäisi, että leffa valuu uneliaasti ainoaan mahdolliseen suuntaan lyötyään salaisuudet pöytään heti. Nörtin seksuaalisuuden käsittely on väitöskirjamateriaalia - tai ainakin takakansi täyttyisi.

Brigsbyä kuvaillaan alistamisen keinoksi ja sitähän se bunkkerissa oli, joten mitä ovat todelliset lelumainokset, joiden tunnareita joku aivopesty piruparka metsästää YouTubesta 30 vuotta myöhemmin? Tällaiset huomiot pitäisi kieltää kuin juonipaljastukset, sillä ei leffantynkä aihetta enempää avaa ja täten koko elämys on se, kun ajatuksen puolikas käy ohimennen pollassasi ilman apuja. Olisipa trollaava lukija syyttänyt minua paljastuksista ennen kuin mitään itse tajusin, sillä trollaus on elämän merkki. En siivoa arvostelujeni törkykommentteja itse, sillä vuorovaikutus kelpaa, vaikka tunnen kirjoittavani pääasiassa henkilöille Brigsby Boy 1, Brigsby Boy 2 ja Brigsby Boy 3, joille päähenkilökin naputteli ennen vapautumistaan. Kummikarhutkin ovat todennäköisemmin olemassa kuin lukijani; varsinkin ihana Sunni Gummi muistuttaa minua jostakin todellisesta, hoksaisinpa mistä.