Kaksi sotaveteraania rötöstelee Ranskassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. He eivät jaa aallonpituutta, mutta side pitää, sillä he ovat pelastaneet toisensa tykistötulen keskellä. Toinen on amoraalinen keski-ikäinen viiksipunkero, jonka silmissä on viattomuutta, vaikka hän mukiloisi pyörätuolipotilaita. Toinen on varakas taiteilija, joka ei tahdo palata kotiin, sillä hänen isäsuhteensa on perusperinteinen - ja hänen naamansa räjähti irti. Hän kernaammin rakentaa uutta identiteettiä hintahtavilla naamioilla. Leffa siis tavoittelee viitosta minulta.

Vihaan, rakastan naamioita. Jos Boba Fett olisi paljastunut näyttelijänsä näköiseksi puhjenneeksi mursuilmapalloksi, tarina toimisi; mutta jos "siisti ninja" pitää naamion, suren fanien puolesta, sillä jo viisivuotiaan kannattaisi samaistua oikeisiin hahmoihin ihmissuhteidensa vuoksi. Kun naamioitu jalosielu on ruma ja rumuus saattaa korruptoida hänet, se on tarina, joten puhutaan lisää minusta. Nojaa kyynärpäällä kaveriin, hautaa naamasi taipeeseesi ja mumise, niin imitoit minua ajalta, jolloin en vielä kärsinyt aknesta, josta kärsivät ovat härskimmän näköisiä kuin Gerard Butler Oopperan kummituksessa. Moni liikuttuu, kun uusi naamiosankari ohjaa kohtaloaan ja saa hyväksyntää sellaisena kuin hän on, mutta sitten ehdit ihmetellä tunnin, miksi hän on vain taustakoriste. Villi traileri lupaa leffan hakevan Jean-Pierre Jeunetin (tms.) tunnelmia, mutta - kuten The Shape of Waterin aikana - visionäärejä tulee ikävä.

Psykopaatti ahdisteli päähenkilöitä rintamalla. Sodan jälkeen liero luikertelee naamiomiehen sukuun ja hyödyntää sodan luomia markkinoita häikäilemättömästi. Viiksikaveri tekee melkein samaa, mutta pöllähtäneemmin. Kuviot on rajattu selkeästi, mutta asiat ovat silti sen verran irrallaan, että kun jokin suhde etenee, osapuolten edellisestä askeleesta vaikuttaa olevan puoli tuntia. En tiedä, onko se tietoista kliseiden välttelyä, ettei naamiomies esimerkiksi tuijota salaa varjoissa lähimmäisiä, jotka surevat hänen lavastettua kuolemaansa, mutta kliseitä ei kannata vältellä, jos tarina jää vajaaksi. On selvää, miksi naamiomiehen on palattava kuolleista, joten uudistaminen ei ole kaksista, jos leffa kompuroi päätyäkseen vastaavaan, mutta vetelämpään lausuntoon.

Alku on lupaava, kun tuska on pinnalla. On hätiköityä, mutta somaa, kun naamiomies sielukkaita silmiä väläytettyään ystävystyy sotaorvon kanssa. Läsnä oleva lapsi pikantisti pehmentää ja toisaalta kärjistää naamioharrastusta. Ja se heistä. Kun naamiomies piristyy, hän on kiva vartin tuttavuus tyyliin koomikko Tape Face, mutta ei kokonainen hahmo edes siinä mielessä kuin Frank-leffan paperimassapää. Mitä muuta? Viiksikaveri alkaa silmäillä naista. Kun sen ymmärrät, tiedossa on noin yksi kohtaus ennen suhteen viimeistä kohtausta. Maskijäbän systeri on malliesimerkki pahvilätkästä, joiden ulkonäkö ei tartu lähimuistiini.

"Outo komedia" ehtii olla vanhahtava "ihaile kartanon sisustusta" -elämys. Nautin aluksi tilasta hengittää ja tahdoin tuumia, ettei ranskalaishenkinen kertoja ole sama asia kuin sci-fi- ja fantasiasotkuista tuttu sääntöjen selittäminen. Selittämistä se kuitenkin on, kun leväperäiset rötösjuonet pakotetaan etenemään. Ne ovat painottomia. En aistinut onnistumisen riemua, en aivotyöskentelyä, en epäilyksen varjoja. Alkuperäisromaanin mainostekstissä sanaillaan, että tämä on kertomus luokkayhteiskunnan sodanjälkeisistä reaaliteeteistä, joten pitäisi arvailla, miten fiksulta muiden veteraanien piekseminen tai traileria varten tehdyltä haiskahtavat naamiokemut vaikuttavat tekstinä.

Traileri ennen ja jälkeen elokuvan on yö ja päivä -tyyppinen elämys. Kun kaikki naamiot heitetään peräkkäin ja musiikki on nopeaa, vaurastuneen viiksikaverin lievästi mauton pukuvalinta menee läpi eksentrisyytenä? En 24 tuntia sitten ollut kuullutkaan tästä, mutta aidosti hullu versio olisi katkaissut kivasti depressiivisen vaiheeni, johon kuuluu käyttämiemme ja alati vaihtamiemme naamioiden analysointi. Antaisin 5 tähteä, jos tämä ansaitsisi 4. Tämä ansaitsee 3, joten tahtoisin antaa 2, enkä mitään ***** puolikasta. Itkin kerran, mikä ei riitä, kun olen kohderyhmää.