Ruotsin Oscar-ehdokas The Square on taidetta pilkkaavaa taidetta. Fiksun ja hauskan yhteiskuntakritiikin sekaan on ujutettu 20 minuuttia pohdiskelevaa (= sinä pohdit) tyhjäkäyntiä, jota punkun kurlaaja harrastaisi galleriassakin. Olisi anteliasta väittää tarkoitukselliseksi sitä, että katsoja on sitä selkeämmin osa käsiteltyjä ongelmia, mitä ehdottomammin hän arvostaa tätä eliitin jo siunaamaa taide-elokuvaa - mutta on se yksi hilpeä ja omaa egoa tukeva ajatus, jolla aika kuluu.

Claes Bangin näyttelemä Christian on nykytaiteen museon kuraattori. Nykytaidetta on neliö maassa. Se on hieno idea kuin Futuraman itsemurhakopit, kunhan se selitetään: olisi somaa, jos apua tarvitsevat ihmiset voisivat astua neliöihin ja saada huomiota? Taiteeksi en kuvailisi soraakaan, jos se pitää erikseen sanoa, että elämäsi on soraa. Avoin sota kyvyttömien nykytaiteilijoiden sontaa vastaan olisi turhaa, sillä leffa luonnollisesti antaa asioille merkityksiä. Kun mainosmiehet koettavat keksiä, miten neliön voi nostaa puheenaiheeksi - lehdistöä ja lukijoita kiinnostaa vain kohahduttava roska -, neliö inspiroi heitä, joten neliö on taidetta.

Christian ei ehdi osallistua mainoskampanjaan, sillä välikohtaus suistaa hänet tasapainosta. Värikkäitä sankoja ja sukkia käyttävä setä säpsähtää, kun apinamies tulee säikyttelemään keskellä katua. Adrenaliinia on yhä veressä, kun Christian koettaa saada omaisuutensa takaisin poikamaisesti säheltäen, mikä johtaa uusiin ongelmiin. Hän koettaa olla kunnollinen. Kaupunki on täynnä kerjäläisiä, jotka pyytävät apua (kuin neliöissä istuen) ja Christian reagoi joskus jotenkin. Avun antaminen, saaminen ja yleisesti kommunikointi on hankalaa. Elokuva virittelee taitavasti tragikoomisia keskusteluita, joissa osapuolet eivät jaa allonpituutta: taustalla usein parkuu vauva tai hengailee oikea apina. Kaikki tahtovat olla autisteja omalla kiertoradallaan. Epämukavuutta korostaa passiivinen kamera, jonka ulkopuolelle osa toiminnasta - kuten keskustelija - toisinaan jää.

Joku osaa markkinoida, sillä julisteeseen on nostettu ikimuistoinen kohtaus, jossa muskelimies ottaa snobien kekkerit haltuun performanssitaiteen varjolla. Apinoiden planeetta -trilogian stunttiguru Terry Notaru huipentaa uransa eläimenä. Kissantappovideoiden kaltainen tuhoaminen ei voi olla taidetta teoriassakaan, mutta apinamiehenä dominoiminen on luomista (tiettyyn pisteeseen saakka): se haastaa kehtoon kapaloitujen kermaperseiden maailmankuvan, vaikkeivät he sitä tajuaisi. Kohtaus on puhtain esimerkki taiteen yhtäaikaisesta parodioimisesta, arvostamisesta ja luomisesta. Jos tuo mietteitä mm. taiteesta, snobeista ja laumakäyttäytymisestä huipentava ja sitova kohtaus puuttuisi leffasta... kukaan ei sanoisi, että leffasta tuntui puuttuvan kohtaus. Tämä on niitä elokuvia, jotka voisivat päättyä kymmenessä eri vaiheessa ja kriitikkoparat pohtisivat aina, mitä hienoa siinä on. Ohjaaja Ruben Östlund ymmärtääkseni pitää toisiinsa liittyvistä kohtauksista enemmän kuin toisiinsa kytkeytyvistä kohtauksista.

Apinointi olisi viiden tähden lyhytelokuva, mutta "itsenäinen lyhytelokuva" jos jokin katkaisee päähenkilön matkan ja ilmiötä autetaan. Christian on mielenkiintoinen tiivistelmä siitä, millaisiin typeryyksiin arkinen eläimellisyys ajaa sivistyneenkin jäppisen, mutta jälkimmäiselle puoliskolle mahtuu hetkiä, joihin en yksinkertaisesti enää uskonut. Elokuva ei osaa esittää tyydyttävästi sitä ristiriitaa, että Christian koettaa olla parempi kuin hän on. Mitä pitäisi ajatella? Muu materiaali on rinnastanut koko ihmiskunnan apinoihin ja ilmassa pyörii puolikkaita ajatuksia lasten asemasta vähemmistöihin. Luontodokumenttimaisen ihmettelyn herkullisesti taitava Turisti-Östlund ei mene Christianin pään sisälle siten, että jo kamera-ajo ja ilme puhuttelevat, mikä olisi hyödyllistä kahden ja puolen tunnin tienoilla.

Mutta: jos elokuva kertoo elämästä etääntyneistä snobeista, on tympeää kritisoida sitä etäisyydestä tai snobiudesta. Kaikki ajatukset on ajateltu ja leffa viihdyttää ja/tai ei. Jos kauppoihin piirretään neliöt, jotta mummelit tietävät missä odottaa, kunnes hujoppi ylettyy ylähyllylle, kyllä minä hoidan, mutta kerjääminen ei kuulu sivistysvaltioon, eikä naiselle ole pakko luovuttaa käytettyä kondomia.