Nuori miljardööri Lara Croft slummailee kuin Batman Beginsin Bruce Wayne tai Suomi-Filmin porho-Jooseppi. Pyöräytin silmiä, kun Lara kysyi velkojalta, luuleeko tämä hänen vain leikkivän: perijätärhän nimenomaan leikkii. Myös jatko-osan alustus hävettää, mutta noin muuten uusi Tomb Raider menee läpi. Fanitan Laraa kuin valas kaikkea kitaansa valuvaa. Jos valas merirosvoilta krillejä saatuaan innostuu modaamaan niiden rintapanssarien yksityiskohdat esiin ja maksamaan yhdestä satsista ja sarjakuvista ja leluista, vuosikymmen tekee aiheesta nostalgisen. Uusien pelien trailerit ovat kutitelleet ja nauttisin hetken niiden modernista elokuvamaisuudesta, mutta se ei ole juttuni. Uuden leffan messevimmät tasopomppukohtaukset tyydyttivät jo siksi, etten tahtonutkaan painaa nappia X nyt äkkiä.

Laran isällä kilahti äidin kupsahdettua, joten äijä faijamaisesti harrasteli itsensä suohon. Kun Lara vaivautuu piipahtamaan toimistolla, hän saa isin vinkkejä ja selityksiä suoltavan Rubikin kuution, joka johdattaa hänet salatulle saarelle ja kirotun muumion hautaan ja loppu. 12 on maksimi-ikäraja, jos etsit jotakin uutta. Alkupuolella leffa lyö tyhjää, kun se ei ymmärrä antaa Laralle edes keventävää kaveria. Kun Lara pääsee pomppimaan laiturilta toiselle Hong Kongissa, elokuva on visuaalisesti asiallisen ruuhkainen ja tarina alkaa toimia omalla painollaan silmän liikuttelun aktivoidessa aivosolun. Laraa näyttelevä Alicia Vikander uskoo jokaiseen vaaraan ja reagoi jokaiseen töyssyyn, toisin kuin hihittelevä edeltäjänsä Angelina Jolie. Suorituksen myötä pidin digitaalisen ajan perustoimintaa kiihkeänä, kunhan ympärille ei koodattu niin reilusti roskaa, että Laran tuurin selitti vain juonihaarniska.

Lara kiihkoilee jo slummaillessaan, mutta ei ole paras. Se tukee myöhempiä kamppailuja, joissa kukin perusmassamies on pienelle pimulle vastustaja. Toimintanaisten tylyttäjiä potkittakoon pikkuaivoihin, kunnes se alkaa kelvata, että karate-Lara voittaa vain hädintuskin elämään kyllästyneet keskikaljasedät. Aseet ovat tasa-arvoa ja tuntemani peli-Lara ampuu oravatkin. Slummien pyörälähetistä tulee Rambo verrattain nopeasti nytkin, mutta ei portaattomasti: oikeutettu kiukku ehtii kypsyä ja Lara ehtii hengähtää ensimmäisen, intiimin murhansa jälkeen. Ohikin hän osaa ampua. Itsetietoisuutta esiintyy.

Jos koetat muistaa, mistä Jolien Raiderit kertovat, ja pohtia, miten fiksuilta Indiana Jonesien yliluonnolliset jekut vaikuttaisivat ilman nostalgialaseja, kysyt varmasti myös, miten tyhmä Tomb Raider aikoo olla, kun isä Croft listaa kertojana kuivaa legendapotaskaa, jota sankari yleensä tutkii itse. Pöhkö ansalabyrintti on eksoottinen verrattuna vain juonettomiin agenttijännäreihin, joita on tehty vähintään 200 kertaa enemmän kuin Jones-kopioita. Toisaalta tämän labyrintin jälkeen ei tarvitse ihmetellä, mitä väliä millään edes oli. Tuomion temppelissä Indy pelasti lapset ja enemmän – se on lajityypin mestariteos. Muissa leffoissa Indy viivytti roistojen itsemurhaa? Tomb Raider jättäisi hyvän jälkimaun, jos se loppuisi heti, kun tarina loppuu.

Apologeettisen arvostelun tarvitsee kipeämmin omaperäinen roska kuin kaavan melkein hallitseva kierrätys, mutta Vikanderiin sympatiani lähinnä kohdistuvat. Jolietakaan ei saisi tylyttää: hänen aikansa peli-Lara oli luonnosteltu tissivitsi, josta hän teki ilkikurisen veitikan tavalla, joka olisi tuonut kuuluisaa voimaannuttavuutta jopa pumpattavan Barbaran elokuvaan. Vikander ei kykenisi samaan. Hänen naamansa ei yhden leffan jälkeen mieleen jää, mutta se alkaa jäädä, miten sydämellisesti hän suhtautuu eri asioihin. Hänenkin Laransa hoitaa hommat niin jämptisti kuin mahdollista, mutta epävarmuus ja haavoittuvaisuus vilahtavat olemuksessa vaihtelevasti ja tekevät sisusta täyteläistä. On toimintaklassikoita, joiden viimeinen teoriassa toimiva elementti on virnistelevä keski-ikäinen narsisti, joka painaa liipaisinta. Ei sähäkän, söpön ja samaistuttavan Vikanderin kierittely paskassa ja tomussa niille häviä.