Yksi Marvelin pirullisimmista roistoista teki Jessica Jonesista Netflixin kolmanneksi parhaan Marvel-sarjan... Valittajaa kiinnostaa, miten tyhjäkäynti jatkuu ilman kantavaa ideaa. Mieliä hallitsevan Kilgraven murskattua superneidin sielun, Jessica ei tähtää avengeriksi, vaan dokaa yksityisetsivänä, joka osaa ainakin potkia ovia. Toinen kausi tarjoaa tilaisuuksia kehittyä ihmisenä, mutta muutos ei ehdi näkyä. Marvel-pomo tuumi aikanaan, ettei jokainen sarja tarvitse jatkoa, enkä kutsuisi tärkeäksi kautta, jonka aikana masentunut supertönijä kohtaa - tättärää - hullun tiedemiehen ja pahan kaksoisolentonsa. Jessica on tappanut, mutta "paha Jessica" tahtoo tappaa. Yksi hieno leffa on venytetty loputtomaksi saippuasarjaksi. Se ei sinänsä järkytä tässä vaiheessa: osaavimmin sarja toteuttaa juuri tasapaksuuden.

Jessica oppii lisää menneisyydestään, kuten voimiensa alkuperästä. Ottosisko Trish inttää vieressä, että siunauksia tulee käyttää hyvään: entisenä lapsitähtenä hän ottaa kaiken irti maineestaan. Tarinaan toisinaan liittyvä juristi Jeri on omista syistään kiinnostunut hullusta tieteestä. Ennen puoltaväliä teemat alkavat selkeytyä, mikä ei tee kaudesta saumatonta, sillä varsinkaan Jerin oma kiva ei tue tai kommentoi Jessican matkaa. Olennainen kysymys on tämä: jos voisit saippuaa katsoakin, eikös se kuulosta kuplivalta, että luontaisen aristokraattinen Carrie-Anne Moss näyttelee ylimielistä, ajoittain inhimillistä, sairauden johdosta haavoittuvaista juristia, joka on persompi naisille ja hanhenmaksapalleroille kuin James Bond? En muista tylsistyneeni Jerin vaiheiden aikana, mutta mietin, miksi ne sijoittuvat Marvelin elokuvauniversumiin.

Myös Trish on (toipuvana narkkarina) kiehtova ristiriitapallero, joka harrastaa loogisia ja hämmentäviä tempauksia. Hahmot ovat yhä tyhmiä. Sarja panostaa realistiseen itsekkyyteen selittämällä vivahteikkaasti, miksi kukin tuntee olevansa oikeassa. Tämä ulottuu roistoihin. Siksi koin arvostavani niukasti liike-energiaa sisältävää mysteerijuonta, kunhan vihjailu ja joutavan kliseiset yllätykset saatiin pois alta ja asioiden merkityksiä päästiin märehtimään. Arvostuksen kasvu tyssäsi lopulta, kun ilmeiset aivojumit tekivät tarinasta vanhan toistoa. Ensimmäinen kausi pohti hetken, mitä aidosti erikoista Kilgravella voitaisiin tehdä. Toinen kausi leikkii vaisusti valmiiksi menetetyllä potentiaalilla.

Vivahteita on myös naisten välisissä suhteissa: negatiivisuudessa ryvetään, mutta kylmällä selkäänpuukotuksella ja myrskyjä kestävillä siteillä on eroja. Addiktio on isoin keskeneräinen teema, sillä mm. Jessican alkoholismi ei ole niinkään tarina, kuin hokema: se tuntuisi tämän jälkeen ihmeeltä, jos litran viskipullo johtaisi humalaan tai peräti tapahtumaan. Naisten ahdistelu, kilpikonnapuolustus vahvojen naisten läsnäollessa ja vahvojen naisten palvonta mainitaan useampaan kertaan ilman suurempaa tavoitetta. Jessican ja superin (super = talonmies) kiehnäys on yksi hukattu tilaisuus härnätä miehiä syvällisemmin. 13 jaksoa tuntuu jälleen 13 jaksolta, mutta ei 5-6 elokuvalta.

Miltä tuntuu se, kun valkoisille heteromiehille annetaan yhtä vähän kohtauksia, kuin he perinteisesti jättävät muille? Tasapainoiselta, luontevalta. Aasialainen voi olla kestomulkku. Homo voi olla pikaisesti vilahtava kyseenalainen mysteerihyypiö. Satunnaisen laittoman mamun laittomuus voi johtaa vain pieneen käänteeseen ja haaleaan irtovitsiin. On niin paljon vaihtelua, ettei kukaan selvästikään ole ryhmänsä virallinen edustaja, jonka tumputtaminen tai potkiminen olisi propagandaa. Kiinnitin asiaan huomiota arvostaessani Jerin äijäilyä: nykyaikaisuus palvelisi vielä selkeämmin homoseksuaalin jääkuningattaren omaa sarjaa. Jessicalla on selkeä haaste tälläkin kaudella, mutta hohhailua riittää, joten persoonallisin hohhailija Moss varastaa show'n. Asiallinen Krysten Ritter -parka joutuu kurtistamaan naamaa Jessicana niin säännöllisesti, ettei botox pelasta enää viiden kauden jälkeen.