Harva albumi on lytätty ennen julkaisuaan yhtä perusteellisesti kuin Machine Headin yhdeksäs studioalbumi Catharsis. Ulosannissa tapahtunut muutos sekä ennakkoon julkaistujen kappaleiden vaihteleva taso tuntui olevan fanikunnalle niin hankala pala purtavaksi, että tästä syntynyt paskamyrsky veti vertoja jopa Lou Reedin ja Metallican yhteistyöalbumi Lulun nostattamalle raivolle. Toisaalta kolikolla oli myös kääntöpuolensa, sillä moisen riepottelun jälkeen Catharsis alkoi houkutella kuin kielletty hedelmä ja monen mielessä risteili vain yksi kysymys: voiko albumi todella olla niin huono, kuin miltä se ennakkoon vaikuttaa?

Catharsis on haastava tapaus, mutta täydellisestä ohilaukauksesta ei siltikään voida puhua. Moneen taipuva teos tuntuu alkuun hyvinkin eksoottiselta kokonaisuudelta, jolle on sekoitettu ennakkoluulottomasti uutta sekä vanhaa: mukaan on tarttunut vaikutteita Superchargerin aikaisesta pomppumetallista, sekaan on lisätty puoliräppäävää ja vahvasti kantaa ottavaa tekstipuolta, mutta silti kaiken alla sykkii Machine Headille ominainen metallisydän. Vaikka albumin tietyt elementit tuovat uutta yhtyeen ilmaisuun, tunnistaa kokonaisuuden silti vaivattomasti Machine Headin tuotokseksi.

Ensimmäiset kuuntelukerrat yllättävät positiivisesti, sillä arvaamattomasti etenevä musiikki kaappaa mukaansa ja moni kappale kolahtaa välittömästi: ampiaisparven raivolla päälle vyöryvä Volatile kiehtoo kiihkeydellään, rikasta soundimattoa kutova nimikkobiisi on ehta korvamato tarttuvan kertosäkeensä ansiosta ja rauhallinen Behind a Mask hellii viipyilevällä tunnelmallaan. Muita onnistumisia edustavat vauhdikas Kaleidoscope sekä mahtipontinen Heavy Lies the Crown. Sitä räppäävämpää antia tarjoaa puolestaan Triple Beam, joka on rouheiden kitaroiden ansiosta ihan kuunneltava kappale, vaikka sanoitukset toivomisen varaa jättävätkin.

Catharsis ei siis kaadu tyyliinsä eikä uusien asioiden kokeilemiseen, vaan lopulta albumi romahtaa liiallisen kestonsa sekä luonnosmaisten kappaleidensa takia. Albumi on selkeästi rakennettu asenne edellä ja keskisormi pystyssä, eikä sävellysratkaisuja ole tästä syystä jääty turhia hieromaan. Albumin raivoisa asenne onkin piristävää ensimmäisillä kuuntelukerroilla, mutta tehokuuntelussa kiekon puutteet alkavat näkyä liian selkeästi. Onttouttaan kumisevat ja yhden idean varaan rakentuvat kappaleet kun eivät kanna muutamaa kuuntelukertaa pidemmälle. Lisäksi albumi on aivan liian pitkä, sillä 15 kappaleen kokonaisuus venytetään reilusti yli tunnin mittaiseksi. Ja kun levyn epäkohdat alkavat turhauttamaan, rupeaa moni muukin seikka tökkimään. Erityisesti albumin sanoitukset sekä niiden tyhjänpäiväinen uho synnyttävät loppuajasta lähinnä myötähäpeän tuntemuksia. Tämä rampauttaa pahasti kiekon tehoa, sillä teos elää vahvasti sanomansa sekä asenteensa kautta.

Siltikin Machine Head ansaitsee hatunnoston rohkeudestaan tehdä musiikkia omilla ehdoillaan. Moni yhtye jatkaisi suosion kasvamisen myötä hyväksi havaitulla linjalla, mutta Machine Head ei jämähdä toistamaan menestyskaavaa. Nyt uhkapeli ei kuitenkaan tuota haluttua lopputulosta, sillä vaikka Catharsis on yksi viime vuosien kiinnostavimmista ja omalaatuisimmista levyistä, kaatuu albumi lopulta omaan mahdottomuuteensa ja liiallisen tyhjäkäyntiin. Tämä on harmi, sillä kiekko on täynnä yllättäviä sävellysratkaisuja sekä mielenkiintoisia ideoita, mutta näitä ei ole saatu jalostettua toimiviksi kappaleiksi kuin muutamassa kohdin. Pienillä muutoksilla Catharsis olisi voinut olla huomattavasti parempi kokonaisuus.