On haastavaa tehdä tulevaisuuden Saksaan sijoittuva tieteisjännäri vammaisesta amissista siten, ettei teemoilla ole merkitystä. Amissi on ulkoisesti perusjannu. Tyttöystävän kadottua hän vilauttelee valokuvaa, kuten kuka tahansa; hän on mykkä, englanninkielinen ja teknologiaa vieroksuva, mutta ne ovat vastaavia tyylivalintoja kuin hiusten väri. Vain hölmöys haastaa. Alussa mykkämies ja kimmakaveri vakuuttavat rakastavansa toisiaan kuin George Lucasin romansseissa. Nainen voivottelee, ettei mies tiedä kaikkea, mutta muu kuin kiiltokuva-amuuur ei äijää kiinnosta. Siispä johtolankoja jää niukasti. Myös naisen rattopoikafrendi uhoaa, ettei mykkämies tiedä kaikkea...! Ei tartte kertoa tai kysyä mitään.

Pari sivuhahmoa puhuu saksaa. Sci-fiä leffa on, koska ohjaaja kernaammin keksi jippoja kuin teki taustatutkimuksia ja Netflix tuhlaa rahaa kuin lottovoittaja. Jännäri tämä on, jos muodollisesti pätevän hölynpölyn tuijottaminen otsa haitarilla nostaa verenpainetta. Paljoa Mute ei ole, mutta paljonkin se on olevinaan, kuten esimerkiksi: Kuun jatko-osa. Niin luvannut ohjaaja Duncan Jones on tunkenut mukaan linkin, jota vastaisi se, jos Jurassic Worldissa vilahtaisi Neo, Trinity ja Morpheus. Jones kehitteli Mutea jo ennen Kuuta, joka maksoi 5 miljoonaa dollaria. Muten voisi toteuttaa kaveriporukalla ja iPhonella, mutta terästäisi 5 milliä huoneissa keskusteluakin? Kiitos Netflixin, Mute on Blade Runnerin sekundaversio, jossa on otoksia futuristisesta metropolista ja sälää.

Kaikki tiet vievät bordelliin ja seksirobotit ovat kikatuttaneet konseptitaiteilijoita eniten. Seksin luulisi liittyvän jäykän päähenkilön teoreettiseen uskonnollisuuteen, mutkun ei: hänen tehtävänsä ihmisenä on oppia käyttämään kännykkää kriisitilanteissa. Kahta amerikkalaista sotakirurgia (?) panettaa. He heittävät keikkaa alamaailmalle. Tämä lienee tärkeää, sillä he ovat käytännössä päähenkilöitä, mutta mystistä on ajankäyttö. Kumpikin on psykopaatti. Elokuva vertailee heitä antamalla heille näennäisen myönteisiä hetkiä. Toinen on usein äkäinen ja muun aikaa hupsu ja rasittava siten kuin Paul Rudd yleensäkin on. Toinen on Harry Potterin ja Draco Malfoyn risteytys ja vakaumukseltaan namusetä.

Yksinkertaista, Watson: leffa on konseptikokoelma. "Elämässä jumiin jääneet leppoisat mulkvistikirurgit" on ideoista kypsin (tyyliin: "nautin puolimädistä banaaneista"). Jones on hyvässä ja pahassa persoonallisimmillaan luodessaan kirurgeilla ristiriitoja ja hänellä oli huomioni. Täyteläistä – esim. hauskaa – mustaa komediaa miehen sisällä ei ole, joten olisi hankala myydä edes Netflixille ajatusta, että vakavilla asioilla leikkiminen virnistellen on vaivan arvoista. Siksi "pääasia" on oikeutta janoava jäyhä mykkämies. Joo, lapsena keksin mykkämiehen... Hänen vammansa liittyy veteen, johon hän suhtautuu rituaalimaisesti! Haluni kettuilla pieraisi itsensä hengiltä, kun muistin, että The Shape of Water sai vastaavilla ideoilla 13 Oscar-ehdokkuutta. Tasoa lähentelee myös Rendel, joka tuoreen lehdistötiedotteen mukaan kisaa yleisö-Jussista (kaikkien muiden elokuvien tavoin). Pitkään kypsytellyt intohimoprojektit ovat takuu vain narsismista.

Yksinkertaistettuna leffa on noir-dekkari ilman juonta, käheän miehistä kertojaa, femme fatalea (yksi setä tosin näyttää Jessica Rabbitilta) ja sen semmoista charmia. Ei juonta?! Toki kadonneen naisen tapaus selitetään pienten tappelujen jälkeen ja paksut langat yhdistyvät, mutta onko Jussi Vareksen seikkailuissa juonta? Tahtoisin kovasti ymmärtää jotakin nokkelaa, mutta ehkä olen juonut aivoni. Koetan vielä sulkea silmät ja hieroa ohimoita. Mute on yhteiskuntakriittinen kertomus siitä, kuinka Yhdysvallat väittää lähettävänsä maailmalle amisseja, vaikka 2/3 amerikkalaisista ovat ketkuja, jotka kiusaavat halveksimiaan poloisia alkuperäiskansoja, kuten kybersakemanneja? Olisipa kaljaa.