Monet tuoreet leffat (ja arvostelumme niistä) kertovat lähinnä tekijöiden pakkomielteistä ja narsismista, joten himottaisi kehua yksinkertaista oikeaa tarinaa. On lupaavaa, kun ylikoulutettu luuseri Rousku ajautuu pahoille teille. Hän on liian ylpeä pimeisiinkin töihin, kun niitä tarjoaa partasuu kommunisti, joten Rousku juonii äijältä asiakkaat ja koettaa palvella tuntematta remonttialaa. Olin erottavinani kotimaisille junttikomedioille harvinaista oikoluvun makua esimerkiksi, kun Rousku profiloitui tunkkaisen keskikaljakomeron älypääksi: junttimaisuuteen saatiin sävyeroja. Pian Rousku mokaa katastrofaalisesti! Katastrofi on vahva sana, eikä osaaminen riitä mustaan huumoriin, joten se alkaa hämärtyä, mitä Varasto 2 luulee tekevänsä.

Varasto haastoi kriitikot pohtimaan, onko Vesku mainittava, jos hän vain vilahtaa Hannele Laurin takana, vaikka se oli trailerin huippukohta; tuon verran muistan. Luettuani arvosteluni uudelleen pahoittelen, että väitin Minttu Mustakallion naurun saavan kivekset vetäytymään, sillä seitsemän vuotta perverssimpänä arvostan pirteää mielenvikaisuutta puurossa. Wikipedian mukaan Varasto on laimennettu versio kiitellystä romaanista, mutta leffaakin kehuttiin, koska Suomi suomalaisille, tms. Kirjailija laskettiin hautaan aikaa sitten ja nyt Hevisaurus-elokuvan kynäilijä koettaa saada hänet kääntymään.

Kari-Pekka Toivonen on Rousku, Mustakallio on avokki sanan molemmissa merkityksissä, Lauri on anoppi ja Aku Hirviniemi on Rouskun tavoin entinen varastomies. Naisten urputtaessa miehet mössivät. Heh, erään kerran remppapojat yrittävät parhaansa, mutta joutuvat konsultoimaan ammattilaista! Tajusitko? Jos et, käy leffassa, tai vaihtoehtoisesti tuijota kuivuvaa maalia: mitään vitsiä ei ole tulossa. Jopa se ainoa katastrofi on käänteenä merkityksetön. Hymyilin pienille heitoille ja nautin muutaman tyypin - myös kommunisti Vesa Vierikon - karismasta, mutta on se tärkeää komediassakin, että sivujuonet tai jumalauta juoni johtavat johonkin. Viinan trokaus oli viimeinen niitti. Se polku jatkuu pidempään kuin sen kirjoittamisessa meni: katsoja ehtii vaikka naputella oman version, jossa viinan kärräys Virosta liittyy jotenkin edes toistuvasti mainittuihin virolaisiin.

Tienaaminen keinolla millä hyvänsä voi olla tarina, mutta varat ja velat eivät näy. Tiessään on tyystin se uunomainen ilakointi, jossa anarkistinen resupekka saa hanhenmaksapalleroita. Kotimaisten 80-luvun puskafarssien ystävä voi vitsailematta kokea yleisen tason nostalgisena, mutta ei se kehu ole, että elokuva olisi osuvampi vääpeli Körmyn ja lasittuneesti hymyilevän missin kera. Kun teos ei huipennu edes kunnollisilla reaktioilla, alkujaan katsottavat hahmot taantuvat sketsimäisyyttä alemmas: kunnon sketsihahmollakin on kaksi puhuttelevaa mielentilaa, joista harvinaisempi muistuttaa fanille, että tämähän on oikein ilon ja onnen päivä.

Kestovitsin mukaan virolaiset vievät työt, koska he ovat suomalaisia nöyrempiä ja taitavampia. Älä odota vitsin viimeistä lausetta. On kihtistä sanailua, muttei kantavaa saati tyydyttävää konfliktia virolaisten, kommunistin, anopin tai muiden kanssa. Rasismi, huorittelu ja homofobia ovat oletuksena vain hahmojen ominaisuus, mutta jos mikään ei yritäkään johtaa mihinkään, eikö tekijöiden huumorintaju ole sama kuin kiusaajalla, joka ei potkisi pienempiä, ellei se naurattaisi keskiluokan mulkvisteja? Sen myönnän, että Hirviniemen suosituin elokuva olisi hauskempi, jos kertoja runoilisi lopuksi:

"Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Vitun homot."