Idris Elban Musta torni on lyhyt, veltto, eikä edes erityisen musta, mikä on traagista huomioiden, että kankaille saatiin juuri kunnon lapsilta kielletty Se. Elokuva kertoo nuoresta Jakesta, joka käy psykiatrilla, koska hän uneksii tornista, eikä voi lakata piirtelemästä siitä kuvia. Psykiatri epäilee syyksi isäongelmia. Totta torni kuitenkin on: se on pakkomielle myös Matthew McConaugheyn näyttelemälle nilkille, joka ahdistelee lapsia, koska ennustuksen mukaan yksi kykenee romahduttamaan tornin. Elban näyttelemä revolverimies ja Jake koettavat pitää tornin tanassa, sillä se on universumia suojeleva rakennus alkutekstiselityksen mukaan.

Ja se on ensimmäinen virhe. Alkoiko The Matrix selityksellä "The Matrix on virtuaalitodellisuus, johon ihmiskunta on vangittu"? Selittely ennen asiayhteyksiä on muistutus siitä, että liirumlaarum on keksimällä keksittyä: kysymys tai filosofinen repliikki sen sijaan voi ruokkia mielikuvitusta, jolloin selityksien tarve lykkääntyy. Leffan onnettomasta maineesta huolimatta mikrofoni ei putoa kuvaan. Tehosteet - kuten välähdykset ihmisiksi naamioituneista peikoista - pitävät mahdollisuuksia avoinna, kunnes avautuu se, että jos elokuva kertoo salatusta maailmasta uneksivasta henkilöstä, jonka mielenterveys kyseenalaistetaan, sekä sadun että hulluuden on tarkoitus tuntua joltakin. Enimmän aikaa odotin kohteliaasti parempaa; jopa noloudelle nauraminen on rikkaampi elämys.

Pätkä perustuu Stephen Kingin pääteokseen ja aloittaa eeppisen multimediasaagan, jossa tarina etenee kankaalla ja syvenee tv-sarjoissa! Lupauksessa ei ole järjen hiventä, kun startti teippaa tarpeettomia ideoita onttoon maailmanloppujuoneen ja vaikuttaa paketoivan kaiken loppulässähdyksessä. Hohdostakin tuttu "hohto" saattaa olla Kingin versio Star Warsin "voimasta", mutta tässä filmissä se voisi olla lampun henki, joka mahdollistaa yliluonnolliset oikotiet. Erästä keskinkertaista paukuttelukohtausta ei olisi tarpeen kritisoida, ellei senkin keskellä selitettäisi, että sankarin taikapyssy kytkeytyy legendaan, joka ei merkitse mitään. Jos ensimmäinen Taru sormusten herrasta olisi tällainen, hobitit kävisivät liittoutumassa ja kaikki Eru Ilúvatarit lueteltaisiin, mutta sitten örkit hajottavat tiimin, joten Frodo ja Sam tuhoavat sormuksen kahdestaan. Mistä kertoisi kakkonen?

Sotku tuntuu antavan periksi. Juuri ennen lopetusta hahmojen ehdoilla pelaamista kokeillaan, mutta on myöhäistä? Se on sitten vartti saattohoitoa. Elba ei ole huono, mutta vasta lopun edellä hän saa päteä perusasioiden kuten huumorin ja haavoittuvaisuuden merkeissä. Vastaavasti en kritisoinut Jaken näyttelijää ennen kuin hahmo sai tilaisuuden olla hahmo. Roisto voi olla luonnosteltu. McConaugheyn kukkomaisuus tukee kivasti kaikkivoipaa psykopaattitaikuria, jolle kuolevaiset ovat sätkynukkeja. "Mies mustissa" tylysti käskee pulliaisia tekemään jotakin – mikä on niin järkyttävää, että kohtaukset katkeavat kesken. Olisivat vielä viisi sekuntia silpaisseet, niin ikäraja olisi 7.

En ole asiantuntija, enkä vaadi mitään tiettyä, mutta olen lukenut (varmasti, ainakin) romaanin Kolme korttia pakasta (osa 2), eikä muistoilla ja tällä elokuvalla ole mitään yhteistä. King on nopea ja tuottelias, mikä olettaakseni tarkoittaa sitä, ettei hän 10 000 sanaa oksennettuaan useinkaan hio saavutusta, kunnes koossa on 1 000 täysin erilaista sanaa. Kun mielikuvitus ja älykkyysosamäärä ovat kunnossa, tyyli voi johtaa kiehtovaan ajatuksen virtaan: muun muassa Kolme korttia pakasta on sitä ja tämä elokuva on täydellinen vastakohta, koska tuotetta kliseisimmän oppaan mukaan askarteleva ohjaaja ei vaikuta ymmärtävän ideoista ensimmäistäkään.

Elokuvia ei pidä kirjoittaa käsin; hän joka kirjoittaa käsin on unohtanut isänsä kasvot. Osaaja kirjoittaa mielellään. Elokuvia ei pidä kuvata käsin; hän joka kuvaa käsin on unohtanut isänsä kasvot. Osaaja kuvaa silmillään. Elokuvia ei pidä leikata käsin; hän joka leikkaa käsin on unohtanut isänsä kasvot. Osaaja leikkaa sydämellään.