Jos saan katsoa enää yhden leffan, jään odottamaan alkuperäismusikaalia, joka kertoo mistä tahansa paitsi showbisneksestä. Musikaalit ovat elämää suurempaa taidetta, jossa järkeä pussataan hyvästeiksi, jos se tulee tunteiden tielle, joten musikaalinumeroita ei tarvitse perustella siten, että hahmo on laulaja ammatiltaan. Yleensä he ovat. Ei se satu. Alkuperäismusikaali The Greatest Showman on ja sekin on aina pieni ihme. Pasekin & Paulin lauluista useampaa kuuntelee vapaaehtoisesti ja asiayhteydessä jokainen on viihdyttävä ja jopa puhutteleva, kunhan katsojan asenne on kuin Jorma Uotisella pikkutyttönä.

Hugh Jackmanin näyttelemä P.T. Barnum on historiallinen sirkustirehtööri, joka pisti 1800-luvulla pystyyn show'n, joka jatkui kevääseen 2017 saakka, jolloin Ringling Bros. and Barnum & Bailey Circus lopetti osittain siksi, ettei eläinten hyväksikäyttö ole ajan hengen mukaista. Barnum aloitti friikkisirkuksella, eli kääpiöillä ja parrakkailla naisilla. Niin käy elokuvassakin, mutta asetelma hieman hämärtyy, kun hobitti on dubattu ja karhumuorilla on keuhkoa kuin oopperan lihavalla leidillä. Lahjakkaat friikit hoilaavat ja heiluvat voimaannuttavasti isoina ryhminä ja trapetsitaiteilija kieppuu! Ja silti leffa väittää, että Barnum on hilpeä huijari, joka myy illuusioita? Olennainen takuulla tulee selväksi, mutta jos musiikki ei vetoa, on sata pientä asiaa, joista nipottaa.

Konfliktin puute oli vähällä oudoksuttaa. Barnum esitellään optimistina, joka kääntää kaiken edukseen ja hymyilee lämpimästi elitisteille. Kun snobi pitäisi suostutella mukaan, he tanssivat pöydillä ja ovat heti veljiä. Tästähän tulee hyvä mieli - milloin elokuva alkaa? Se, että pari junttia vihaa erilaisuutta, ei voi olla isoin uhka, eikä se olekaan. Kun selviää, ettei tyhjästä ponnistanut Barnum malta lopettaa pärisemistä, tarina menestyjästä alkaa asettua erilaiseen valoon. Älyllinen huipentuma on kohtaus, joka selittää tunnelmillaan sen, miksei Barnum voi jättää uusinta upeaa tilaisuutta käyttämättä, ja lyriikoillaan sen, minkä virheen hän on tekemässä. Satu skorpionin ja sammakon uimareissusta on mielestäni suloisen masentava ja laulu sykähdytti vastaavasti.

Erilaisuuden juhliminen on jaloa ja juustoista taustahälinää. Barnum värvää kerralla kaikki Pennywisen sivupersoonallisuudet, jotka saavat parin biisin ja sanan ajan ihmetellä elämäänsä. Musiikin ohella jämptin vilpittömät ilmeet myyvät laajan valikoiman sivumainintoja: tahaton huumori pilkahtelee sammuttamatta kunnioitusta hahmoja kohtaan. Zendayan tulkitseman akrobaatin ja astetta vaaleamman Zac Efronin näyttelemän perijän romanssissa pikakelataan sujuvasti klisee yhteiskuntaluokkien tasa-arvon vaikeudesta. Lemmenlorut köysissä roikkuen oli viimeinen silaus, jonka yksinkertainen sydämeni tarvitsi tukkiakseen dementiakeskukseni vastalauseet.

Greatest Showman on sanakirjaesimerkki elokuvamusikaalista. Alkupään numero tiivistää Barnumin köyhän lapsuuden ja hänen varttumisensa aikuiseksi ja hänen ja hänen vaimonsa rakkaustarinan - ja ensimmäinen kyynel irtosi. Yksikään asia ei tarvinnut lisää aikaa. Laulu ehtii maalata ihmiskohtalon ja musikaali suo niille laajemman asiayhteyden. Vain jos dialogi olisi puhelaulua, musiikkia mahtuisi mukaan lisää, joten tarinassa tärkeää ei ole aukottomuus tai edes luovuus, vaan tunteiden ja sanoman selkeys. Huhut tuotannon vaikeuksista ja ohjaajan kokemattomuudesta kävivät mielessäni aina kun 300-kiloinen pulisonkimies irvisti, mutta jos nopea rytmi on pintavirheiden peittelyä, musikaalissa se voi olla ominaisuus. On mahdollista, että esimerkiksi talipallon oli tarkoitus saada minuutti syventävää dialogia, mutta tärkeimmät hengittävät hetket ovat lauluja, jotka säveltäjä on ohjannut puolivalmiiksi ja joilla Oscareista kisannut kuvaaja ei mainettaan pilaa.

Elokuva kertoo ensisijaisesti itsestään, sillä kuivan kriitikon kanssa naljaileva Barnum inttää, että pulliaisten hymyilyttäminen mahtipontisella ihkujännällä on arvokkaampaa taidetta kuin elitistien palveleminen. Jos huomaat ruuvin olevan löysällä, se on metafiktiota.