Pari hylkiötä etsii itseään anarkistisesti. On sääli paljastaa lisää, sillä vaikkei sarja yllätä, pidin koukuttavana sitä, etten ollut varma, minkä suunnan sarja parista vaihtoehdosta valitsee. Kyllästyin ironisiin murhafantasioihin God Bless American ja Sightseersin aikoihin. "Omalaatuisten" nuorten eli introvertin ja ekstrovertin villit seikkailut on miellyttävämpi klisee, mutta klisee: He ovat paenneet ja Miami ovat kaksi suomalaista versiota viime vuosilta. On jännää, kun pelottaa, että vetoava tarina romahtaa munattomuuden tai moraalittomuuden vuoksi.

17-vuotias James esittäytyy tunteettomaksi psykopaatiksi, joka pieniä eläimiä tapettuaan tahtoo murhata ihmisen. Samanikäinen sähikäinen Alyssa on turhautunut koulun ja kodin bimboihin, joten hän koettaa vaihtaa suuntaa tutustumalla Jamesiin. Käsikirjoittaja on mies ja kirjoittaja, joten: maaninen unelmakeijutyttö auttaa sulkeutunutta poikaa avautumaan sanomalla suorat sanat ja tekemällä seksuaalisia aloitteita. Se, että poika on potentiaalisesti psyko, on pärinäkeijua vastaava kärjistys, joten tasapaino on hyvä. Twilightista ja Fifty Shades of Greystä päätellen kirjoittaja voi olla nainen, jos murhanhimoisen unelmasaatanapojan kouluttaminen auttaa tyttöä varttumaan.

Sarja on lakoninen musta komedia, joka puoliuskottavien hahmojen keinoin kärjistää yleisinhimillisiä tuntemuksia. Se, että ihminen näyttää jäykältä kuin James, ei takaa, etteikö hän olisi fantasioissaan villi ja röyhkeä kuin Alyssa, joten ajatusmaailmalleni ominainen tuuma sykähti: ehkeivät nuoret ole vastakohtia, vaan saman persoonallisuuden piirteitä. Aloin nähdä heidät yksilöinä, kunhan tilanteet ja takaumat heidät selittivät.

96% kriitikoista suosittelee tätä, joten tämän on oltava nerokas kuin joku 2001 - avaruusseikkailu? Kumpikin teini arvostaa elämästään kadonneen vanhemman muistoa enemmän kuin jäljelle jäänyttä, joten he eivät ole niin itsetietoisia, kuin miltä he autopilottipulliaisten rinnalla näyttävät. Jos asiaa ajattelee, heidän kapinansa on monella tapaa vanhempien mukailua, joten ehkä Sigmund Freudkin antaisi viisi tähteä - tai ehkä brittiaksentilla kiroilu takaa, että Rotten Tomatoes -luku on > 90%.

Juoni on se, että Alyssa ja James karkaavat kotoa ja päättävät etsiä Alyssan kehveli-isän. He rötöstelevät. He ovat kuin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde ja he rehvastelevat ja mitä vähän rahvastelevat ja he ovat itsenäisii ja toisissa kii ja välillä lyödään luukku kiinni. Taustalla soi kappaleita, jotka ovat tarkoituksella liian vanhoja perusteinin soittolistalle. Esimerkiksi tämä ensimmäisessä jaksossa kuultava klassikko on niin näppärä, että tulin kateelliseksi, koska itsekin tahtoisin luoda tyylillä "mä allekirjoitan tän biisin":


Kun veri roiskahtaa, tanttalesbokytät lähtevät nuorten perään ja mielikuvituksen rajat alkavat näkyä. Jaksot kestävät 20 minuuttia. Olisiko jännittävää, jos heterokytät ryhtyisivät vihjailemaan suhteistaan, joissa ei ole mitään erikoista ja jotka eivät liity mihinkään mitenkään? Tanttalesbo on yhä perusheteroa eksoottisempi otus, mutta ero ei ole enää suuri vuonna 2018. Psykopatiakin on ensisijaisesti - samantapaisiin tarinoihin verrattuna - myyvä sana, joten kirjoittajan tekniikka on tarkalleen sanoen tämä: suomalainen, ruotsalainen hetero ja mahdollisesti hullu norjalainen menivät baariin ja vitsi on sinänsä vanha, mutta mä allekirjoitan tän biisin.

Nuoret näyttelijät ovat söpöjä persoonallisessa koruttomuudessaan. Tilanteissa on joskus traagista tai tragikoomista kauneutta ja kärkevien hetkien esittäminen kömpelöinä ja noloina jaksaa huvittaa. Kaudesta voisi leikata lyhyen leffan, joka loppuu, mutta tyhjäkäynnistäkin suurin osa tukee tunnelmia ja mahdollisen toisen kauden katsomista pitää harkita.