Dwayne Johnson näyttelee nuorta hernekeppiä, joka on ajautunut etäälle kaappimaisesta kaveristaan, jona vikisee puolta lyhyempi Kevin Hart. Molemmat joutuvat jälki-istuntoon, jossa he tapaavat Jack Blackin näyttelemän teiniprinsessan, sekä nörttitytön, jota näytelläkseen Karen Gillan on hikoillut timmiksi kuin Lara Croftin action-figuuri. Jumanji: Welcome to the Jungle on perusleffa, jossa näyttelijöille on annettu väärät roolit, mitä usein toivon. Olen katsonut pilalle filtteröimiäni filmejä ja pelannut kymmenillä modeilla turmeltuja pelejä, koska huono maku on vaihtelua. Johnsonin Matka 2: Salainen saari on se viidakkoseikkailu, jonka taas saat, mutta vain tässä versiossa Black keimailee turhamaisesti ja ihmettelee penistään.

Vuoden 1995 Jumanjissa lautapeli sylki sisältään viidakon vaaroja, imaistuaan Robin Williamsin sisäänsä vuosikymmeniksi. Itsenäisessä jatko-osassa lauta muuttuu pelikonsoliksi vietelläkseen uuden sukupolven. Nuoret näyttelijät saavat hetken, jotta muistamme heidän kärkevimmät piirteensä ja sitten heidät imaistaan peliin, jossa mainitut tähdet näyttelevät avatareja. Molemmista nörteistä tulee toimintasankareita, joten he rohkaistuvat ja ehkä jopa arvostavat fantasiaa liikaa. Hart kiljuu, koska hahmon pituudesta katosi puolet, mutta ilahtuu, kun päähän on ilmestynyt hyödyllistä tietoa. Black alkaa ymmärtää, että elämässä on muutakin kuin somessa keikistely. Kerronta on hyvin pinnallista, mutta ilmeisimmät mahdollisuudet on tunnistettu ja porukasta on vaikea olla pitämättä.

Tarkemmin ajatellen Johnson näytteli sankariksi kehittynyttä nörttiä myös Central Intelligencessä, jossa Hart näytteli hänen entistä kaveriaan, joka oli nörtiksi taantunut entinen atleetti. Johnson muistaa epäröidä ja panikoida, mutta iso vitsi on taas se, että hän on yhä Johnson. (Itävallan tammi oli visionäärisempi itseään pilkatessaan, yakety yak!) Hart on Hart ja sekin kelpaa, mutta urputtamisen ilosta huomautan, että nariseva pygmi on pidemmän päälle melko negatiivinen pirteään hassutteluun. Gillamin älykkö kritisoi asuaan bikinimäiseksi, mikä on parodiaa... siitä Salaisesta saaresta? Vanessa Hudgensin paita oli maalattu päälle ja hän pyllisti 3D:nä (kuten olen 3-4 kertaa maininnut), joten ehkä se oli parodiaa tästä. Gillamin hahmo on "voimaannuttava" tappelija vastapainoksi esineellistämiselle, kuten sille, että hänen käsketään vietellä vihollisia, mikä on laahaavin sketsi. Black on niin huono homo- ja läskivitsi, että se toimii.

Tämmöisen peliparodian saat, kun kynäilijä kokeilee Super Mariota ja kenties näkee Uncharted-trailerin; hyvällä tahdolla konniin keskittyvistä "välivideoista" löytyy pelien estetiikkaa. Maailman säännöt ovat mitä sattuu, mikä sopii, vaikkei alitajunta usko kepeisiinkään jännitteisiin. Rajatut lisäelämät sallivat törmäilyhuumorin ampua yli, mikä on tärkeää, kun huumori ei perustu niinkään ideoihin kuin ajoitukseen ja asiayhteyksiin: sankarin kuoleminen turhaan on huumoria. Tavoite on timantin tumppaus rakoon, jotta peli päästää pois, eikä juoni yritä yllättää. Monien tarinoiden virtuaalikonnat ryhtyvät itsetietoisiksi ja sabotoivat sääntöjä. Tässä ne ja elukat rynnivät päälle. Tulipa taas mieleen: Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta ei ole suunnaton pettymys, vaan laatuleffa, kunhan sitä vertaa muihin olemassaoleviin elokuviin.

Vieressäni istui joku englanninkielinen, joka höpöttävänä ja pyörivänä marakattina oli niin selkeä irtiotto suomalaisesta virkamiesmäisyydestä, että muistan erikseen sanoa: yleisöä nauratti. Tämä on suurpiirteistä, suurimman yleisön hömppää, jonka "riskaabeleita" vitsejä paheksuvista viimeiset kuolivat 1900-luvulla. On lupa jättää valittamatta epäloogisuuksista, kun maailma on maagisen lautapelin käsitys videopelistä ja esimerkiksi eläintieteen putkahtelu hahmon päähän osoittaa, että peli muuttaa pelaajien ajattelua. Noin kaikki on mahdollista tehdä paremmin, ja jos aiot riskillä jäädä sitä ihmettä odottamaan, Johnsonin seuraava viidakkohömppä Rampage valmistuu jo huhtikuussa, mutta kiva näitä on katsoa.


Ei kun sori.