Haamukirjoittaja saa rahakkaan mutta vaativan työn Iso-Britannian entiseltä pääministeriltä, jolla on muitakin ongelmia kuin muistelmat. Onko iso herra pahaherra? Ex-ministeriä syytetään sotarikoksista ja veljeilystä amerikkalaisten kanssa. Hoksaus poksaus: mieshän muistuttaa Tony Blairia. Herra pakoilee kohua saarella Yhdysvalloissa, josta häntä ei luovuteta kansainvälisiin kynsiin. Tämä saa meidät muistamaan, että elokuvan ohjaaja Roman Polanski on pakoillut lakia saatuaan tuomion 13-vuotiaan raiskaamisesta 70-luvulla: Polanski saatiin kiikkiin viime syksynä, kun The Ghost Writer ei vielä ollut valmis. Jos unohdamme kaiken tämän, jäljelle jäisi silti onnistunut perinteinen tunnelmallinen jännäri, joka panostaa päähenkilön matkaan.

Polanski ottaa paljon irti pääosamiehensä Ewan McGregorin miellyttävän neutraalista mitäänsanomattomuudesta. Hahmolle ei ole nimeä annettu. Epäsuorasti vihjataan, että toisten elämien ehostamiseen erikoistunut mies tahtoisi olla "oikeakin kirjailija", mutta se taustoista. Onko mies merkittävä edes tässä tarinassa? Hänen edeltäjänsä on kuollut. Ei ole poissuljettu mahdollisuus, että ensimmäinen haamu murhattiin. McGregorin hahmon seurattua muutamia päiviä edeltäjänsä jalanjälkiä, hän alkaa epäillä työnantajaansa ja tulla vainoharhaiseksi. Elokuvan jännittävimmät vaiheet toimivat kuin déjà vu. Vähemmästäkin iskee paniikki, kuin ymmärryksestä, että saatat olla täsmälleen samalla polulla, joka edeltäjäsi tapauksessa johti "tapaturmaiseen kuolemaan".

The Ghost Writer luonnollisesti näyttää hyvältä ja rullaa kiitettävän luontevasti. Muutamat keskustelukohtaukset ovat erityisen (pikku)näppäriä. Mutta pirunko vuoksi mestari Polanski tarttui tällaiseen tarinaan, kun hän ohjasi jo 1976 Vuokralaisen, joka kaikin puolin pätevämmin rakentelee kuvailtuja ja kierompiakin tunnelmia? Vastaus on Blair. Opin vasta elokuvan nähtyäni, että alkuperäisen romaanin kirjoittaja Robert Harris nimenomaan tahtoi hyökätä Blairia vastaan: kyseessä ei ole viatonta inspiroitumista tosielämän kuvioista. Kytkös sinänsä avautui vähäiselläkin maailmanpolitiikan ymmärtämisellä. Jos uutiset on katsottu, asioilla on enemmän painoarvoa, näin toimii viihteellinen poliittinen trilleri.

En voi väittää ymmärtäneeni, miksi haamukirjoittaja tahtoo päästä juonesta jyvälle. Ehkä hän tahtoisi olla journalisti, ehkä asioiden kaunistelu alkoi kyllästyttää jo ennen, kuin vääristeltävänä oli mitään tärkeää. Suorittajamiehen motiivit unohtuvat juonta seuratessa. Polanski rakentaa tunnelmaa hillitysti ennen muuta vihjailuilla ja näyttelijöillään. Rähinöinti on minimaalista. Jos sivuutamme politiikan, käsissä on tarina, jonka käänteet ovat silkkaa kierrätystä, mutta johon Polanski on puhaltanut tunnetta. Koin loppuratkaisun tyydyttävänä, koska elokuva luotti minuun, eikä yrittänyt shokeerata halvasti (kuten Suljettu saari). Viimeiseksi säästetään se pala palapelistä, joka antaa merkitystä monille muille paloille.

Pierce Brosnan pääministerinä leikkaa arvosanasta puoli tähteä. Päässäni kaikuu yhä Brosnanin lauleskelu Mamma Mia!:ssa, silmissäni näen Brosnanin pätemisen Remember Me:ssä, enkä The Ghost Writerin jälkeen usko, että miestä pitäisi päästää kunnianhimoisempiin elokuviin kuin Percy Jackson Salamavaras. Brosnanin on tarkoituskin olla Brosnanin tapainen miellyttävä nilkki, jolla on enemmän karismaa kuin kykyjä, mutta. Lähinnä Brosnanin vuoksi pohdin, olisiko elokuva vahvempi vähemmän kuluneilla näyttelijöillä. Tom Wilkinson ja Kim Cattrall ovat moitteettoman miellyttävää seurattavaa, vaikka he toistavat sitä, mistä heidät tunnetaan. Vähemmän kulunut (omissa silmissäni) Olivia Williams vakuuttaa ministerin vaimona. McGregor on McGregor, mutta tämä tuntuu tarkoituksenmukaiselta: päähenkilö on niin ontto, ettei ole syytä olla samaistumatta häneen, kun McGregor kuitenkin on aina niin McGregor.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa