Shaun of the Deadista muistuu aina mieleen zombien mukilointi kapakassa Queenin tahtiin. Se on kuin välähdys loistavan komedian eeppisemmästä versiosta – musikaaliversiosta, jossa toiminta ja komedia kumartavat nuoteille ja lyriikoille, eikä toisinpäin. Ohjaaja Edgar Wrightilla oli kokopitkä versio suonissa. Se on ulkona: Baby Driver on valtavirran toimintakomedia, jonka saa katsoa, vaikka olisit Kinseyn asteikolla lähes täysin heteroseksuaalinen, mutta joka on niin aito musikaali, kuin elokuva voi olla ilman laulavia hahmoja. Ansel Elgortin näyttelemä Baby kuuntelee valikoituja biisejä kuskatessaan hämärähemmoja tuhatta ja sataa. Musiikki auttaa häntä suoriutumaan arjestakin, jossa hänen liikehdintänsä muistuttaa tanssia kärkevimmillään.

Maailmoihinsa unohtunut Baby ei juuri puhu tai ilmehdi. Naamalla on aurinkolasit. Vauvarasvapitoisuus on korkea, mutta Babyn ja katsojan kuulemat sävelet hallitsevat energioita, joten Babya on helppo pitää kelmien kerhon viileimpänä kattina. Jamie Foxxin ja Jon Hammin tasoiset karismapommit näyttelevät konnia, jotka uskovat hallitsevansa tilaa mysteerimiehinä, joille "vajaan teinin" ei kannata aukoa. On hauskaa olla eri mieltä. Käytännössä konkarit tekevät työt tulokkaan nauttiessa hedelmistä. Muistan, ettei Elgort ollut pääosatytön tasolla draamassa Tähtiin kirjoitettu virhe, mutta hän oli 20 ja hän on 23, joten suunta on oikea, jos hän on neljän vuoden sisällä magee kuin Johnny Depp on Cry-Babyssa.

Sivullisille käy köpelösti sosiopaattien ryöstellessä. Sankarin osallisuus on ristiriita, josta kumpuaa jännitteitä loppuun saakka, mutta se selviää nopsaan, ettei hän tahdo pahaa. Vauvan pyöreys tulee tarpeeseen, kun elokuva väittää, että tämä Kevin Spaceyn ahdistelema nuori mies on osittain viaton. Baby yrittää peittää musiikilla korvien soimisen. Lapsuuden onnettomuus jätti kasvoille myös arpia ja vaikka ne korostavat karismaa, yksityiskohtien summa on se, että sankarilla on haavoittuvainen taso: hänessä on sitä sen sortin kauneutta kuin kuurona säveltäneessä Beethovenissa, jos vähän liioitellaan.

Matemaattisen tuomion vuoksi pohdin, missä määrin suurpiirteisyys on taidetta, tarkoituksellista, anteeksi annettavissa ja/tai valitettavaa. Iskevät alkuperäismusikaalit voivat ampua katsojan koiran ja saada anteeksi. Baby Driver on parhaiden jukeboxmusikaalien tasolla, tai yläpuolella, kun toiminta tykittäisi ilman ääntäkin. Kiihkeimmät hetket toivat mieleeni Sam Raimin varhaisten, myöskin koomisten töiden alkukantaisen vaarallisuuden. Baby ei valitse jokaista kappaletta oikein, vaan hupaisaa on sekin, kuinka vääränlainen kappale voi ottaa tilanteen haltuun. Jos kuuntelen musiikkia julkisesti liikahtamatta, pelkään muiden mölkeröiden näkevän pimpelipompelisieluuni silti, joten tämä fantasia on terapeuttinenkin.

Tarina on suurpiirteinen. En yllättyisi, jos rahoittajat olisivat vaatineet tiettyä laskelmointia. Tarinan ei tarvitse olla kummoinen kerronnan tykittäessä, joten on se kehukin, että hahmoissa tuntuisi olevan hukattua potentiaalia. Spacey ei ole sydänjuuria myöten paha, joten tahdoin kuulla lisää hänestä ja muista. Babyn luonnosteltu romanssi (naisen kanssa) on oidipaalinen, sillä sulkeutunut poika innostuu, kun tyttö muistuttaa hänen äitiään. Vanhemman kaltaisen kumppanin valitseminen on yleistä, mutta harvemmin teemaa tarinoissa korostetaan, jos sitä ei aiota purkaa. Babyn isä oli ikävä äidille, joten Babyn tehtävä elämässä on olla parempi äidin seuraajalle? Joo tai aivot narikkaan - brööm brööm. Brö brö, brö, brööm brööm.

Musikaalimiehenä annan hieman enemmän matematiikkaa tai astronomiaa kuin on välttämätöntä. Villin viihdyttävä pätkä vaikuttaa olevan hetkessä ohi. Wrightin virittelyjä on tutkittava uudelleen ja trilogia kelpaisi, vaikka taso laskisi. Kuten elokuva mainitsee, noin jokainen biisi maailmassa kertoo "beibistä", joten musiikin omiminen ei käy hetkessä haastavaksi. Kutsutaan tätä kulttifilmiksi päivänä, jona jokin kappale, jota tässä ei soitettu, tuo tämän mieleen, beibi.