Netflix voittaa Oscareita, kunhan kulttuuri kehittyy, ja tänä vuonna on pohdittu, voisiko Mudbound rikkoa jään. Lyhyt dokumentti The White Helmets voitti jo, mutta se ei ole osa keskustelua elokuvateatterien asemasta.

Mudbound on suhteellisen suoraviivainen tarina rasismista, mutta omaperäinen ja kyseenalainen tyylivalinta on se, että tarina on saatu vaikuttamaan sukusaagalta. Toisen maailmansodan aikoihin Jacksonin perhe kuokkii mutaa vuokraviljelijöinä Mississippissä. Edelläkävijät tekivät samaa orjina. McAllanin perhe ilmestyy maisemiin uusina isäntinä. Ainoastaan isoisä McAllan on niin täyteläisen kihtinen ja rasistinen, että näyttelijäksi on pitänyt palkata Ehrmantraut, mutta sitä on vahdittava, etteivät isännät luule vuokralaisia omaisuudeksi. Isä Jackson on nöyrä mies ja toivoa paremmasta voi elätellä meteliä pitämättä, joten ihmiset tulevat toimeen. Mutta sitten perheiden pojat palaavat sodasta.

Kersantti Ronsel Jackson seisoo suorassa. Hän on pelastanut Euroopan natseilta ja rymistellyt tankillaan valkoisten naisten juoksuhaudoissa, mutta kotona hän ei muka saa puodin etuovea käyttää? Ronsel ei ole kukko, mutta uhman alku pistetään merkille. Heinäkenkiä hämmentää sekin, että alkoholisoitunut kapteeni Jamie McAllan kohtelee mustaa miestä vertaisenaan. Se, että kavereiden suolissa kahlanneet sotilaat ymmärtävät toisiaan paremmin kuin punaniskoja, on välittömästi teoksen puhuttelevin piirre. Jamien asenteen selittäminen ennemminkin laimentaa kuin väkevöittää teemaa, sillä mies on jo ennen sotaa playboy, eikä isänsä kaksoisolento. Nipotan nyt minuuteista, mutta minuuteista hyötyisi läjä muitakin asioita.

Alku on suota, kuokkaa ja Jussia muutamalla sotavälähdyksellä. Monet hahmot toimivat kertojina. McAllanit esitellään ensin. Arvostelun ei tarvitse luetella, joten tässä tapauksessa voisin sivuuttaa kokonaan kapteenin veljen ja kälyn, vaikka he ehtivät haiskahtaa päähenkilöiltä. Kun teos panostaa aluksi "satunnaisiin" valkoisiin, yleiset asiat vähemmistöjen sorsimisesta taiteessa käyvät mielessä, vaikka ohjaaja on tumma nainen Dee Rees. Tunnelma hyötyy sivuhahmojen omasta ajasta, mutta siitä sivuhahmon tunnistaa, että hänet voidaan sivuuttaa. Luonnosteltuaan taitavasti rikkaan pohjan, jolle voisi rakentua risteävistä kohtaloista kertova tv-sarja, leffa ehtii kertoa vain sotilaiden tarinan.

En sano, että huomion pitäisi olla tiukasti kersantti Jacksonissa. Kunnianhimoinen sukusaagatyyli korostaa yleispätevää symboliikkaa. Tiivistäminen on usein tehokasta, mutta kun kantava idea on "maailmankansalainen rasistisessa kotikylässä", maailman ja rasismin typistäminen voi käydä oudoksi. Toki ÄO 70 -tyyppinen rasismi on realistista: se nosti Trumpin presidentiksi. Toki yksi päähenkilöistä on rasismin hiljainen hyväksyjä. Mutta miten toimii jalojen suvakkien Eurooppa? Se, että musta jenkki haaveilee tuhoamastaan Saksasta, jossa luututaan parhaillaan keskitysleirejä, on paksua. Lyhyet välähdykset selittävät hänen pinnalliset haaveensa, mutta entäs se yleispätevä symboliikka? Onko mustan miehen natsipimu "hiljainen hyväksyjä"? Osaamme täyttää aukot oikealla tavalla, mutta keskeistä ei ole aukottomuus, vaan se, painotetaanko teemoja miten puhuttelevasti.

Yhtä kaikki, leffa on sujuva ja halutessaan ravisteleva ja liikuttava. Toki itkin. Kuvittele, että sika lilluu saastassa sorkat kohti kattoa. Se vinkuu: "Ei perkele, on pakko siivota ja käydä ostamassa USB-tikku ja katsoa joku leffa, ennen kuin voin testata videoita virtuaalikypärälläni! Mä vihaan mun elämää!" Viis siitä, montako kylmää, masentavaa, ulkohuussilta tuoksuvaa eli laadukasta suokuokintaa virtuaalisika on nähnyt; on aina arvokasta muistaa, kuinka oikeat ihmiset joutuvat repimään elannon mudasta jo ennen todellisia koettelemuksia. Isolla kankaalla rikkaruohokin on korkeampaa taidetta, joten veikkaan "tv-leffan" jäävän ilman ehdokkuuksia. 50 vuotta sitten niitä olisi irronnut 14.