Leffaharrastaja huvittui, kun kaveri ihmetteli, mikä hemmetti on Gosford Park. Filmi ei trailerin perusteella ole mitään erikoista, päinvastoin: istuimme elokuvissa, mutta hetken aikaa vaikutimme katsovan Ylen kanavaa mummon tahtiin. Hidas, hienosteleva murhamysteeri ei ole kuollut lajityyppi, jos Ylen uusinnat lasketaan elonmerkiksi, mutta toteutus voi tehdä lajityypistä eksoottisen vaihtoehdon tehostesähellyksille. Gosford Park on monitasoinen laatuelokuva. Idän pikajunan arvoituksen ohjaaja ja pääosamies on kolmen tähden sanakirjaesimerkki Kenneth Branagh, joten teos on yllätyksetöntä takuutavaraa. Jos olisin nimekäs näyttelijä, toki lähtisin Branaghin kanssa larppaamaan Hercule Poirotia.

Idän pikajunan arvoitus on yhä kelpo tarina, tai: punaviiniä ja homejuustoa aivopestylle asiantuntijalle, muttei ravitseva modernille aloittelijalle. Poirot on autistinen ja hienosteleva pensselisetä ja yleisen käsityksen mukaan maailman paras salapoliisi. Junassa murhataan äijä. Epäiltyjä on kymmenkunta. Poirot kuulustelee jokaista sillä tapaa, että kuulusteltava yrittää selittää jotakin, mutta sitten Poirot alkaakin posottaa, ettet sinä voi olla viaton venetsialainen pelimanni, koska häpykarva piippurassissa todistaa, että olet merkittävän venäläisen monarkin viimeinen perijä, jolla on sanomalehtien julkistama syy vastustaa surmattua hyyppää, joka on kuollut, mutta noin muuten ihan muuta kuin väitettiin. Sitten hahmot kerätään yhteen ja Poirot ilmoittaa, mikä on loppuratkaisu.

Totuus on hyvin suunniteltu. Totuuden avaaminen maistuu selittelyltä. En muista mitään aiempien versioiden toteutuksesta ja siitä on vuosia, kun katsoin David Suchetin tähdittämän Poirot-episodin kokonaan, joten en tiedä, olenko täysin yhteensopiva. Sen tiedän, ettei leffa salli tehdä salapoliisityötä. Esimerkki: Star Wars -tähti Daisy Ridley näyttelee daamia, joka lausuu varhain jotakin, joka on tai on olevinaan merkki kieroista aikeista. Se ei ole koko totuus. Se ei myöskään ole sellainen tiedonjyvä, joka kytkeytyy odottamattomalla tavalla siihen, mitä muut lipsauttavat, vaan simppeli käsky epäillä Daisyn hahmoa.

Branagh ottaa Poirotin omakseen. Nautin katuharja-Poirotista varsinkin alussa, kun hän rentoutuu murhien välissä ja käyttäytyy karismaattisen tylysti tuttujen ja tuntemattomien seurassa. Se on savant-tyyppisten nerojen ja kaltaisteni paska-skitsoilijoiden unelma, ettei yhteiskunnan siunaaman tarvitse osallistua pulliaisten kohteliaaseen spedeilyyn. Poirot julistaa alussa, että on olemassa vain oikeaa ja väärää. Teoriassa pikajunan arvoitus haastaa viisikymppisen jäykkiksen kannan. Moraalisatuna tarina on kuitenkin ala-arvoinen. Omassa rajatussa piirissään vanha salapoliisifantasia on looginen, mutta jos käskisit pitämään tarinaa yleispätevänä vertauskuvana, laskisin arvosanaa rajusti. Oikeaan elokuvaan kuuluu illuusio muutoksesta, mutta hahmonkehitys jää tasan sille tasolle, että Poirot ei tule toistamaan repliikkiä oikeasta ja väärästä jatko-osassa.

Lumisen vuoriston keskellä puksuttava idän pikajuna jumittuu kauas sivistyksestä kriittisellä hetkellä. Jos tahdot Poirotin isolle kankaalle, keskiluokkainen Hollywood-budjetti ei petä: Branagh toteuttaa glamourin ja päälleliimatun toiminnan tyydyttävästi. Rytmitystä on ihmeteltävä toisinaan, sillä leffa vaikuttaa muun muassa väittävän, että lääkäri kykenee selvittämään olennaisen murhatusta miehestä 10 sekunnissa. Mitä tulee komeaan tähtikaartiin: Johnny Depp, Judi Dench, Michelle Pfeiffer, Willem Dafoe ja Penélope Cruz ovat hengissä. Kun hätäisten suoritusten idea on se, että lähes kaikki on puijausta, suoritukset ovat luonnollisesti tasoa: mukana. Jos et ole kiinnostunut Poirotista, 3 tähteä ei muuta mitään? Hyvä.