Nuori Arlene vapautetaan erämaahan, jossa lait eivät päde. Siellä majailee mykkä Jim Carrey ja Jason Momoan kokoisia kannibaaleja. Filmi alkaa vastaavalla tavalla, jolla maksimi-ikärajan kauhujännäri voi huipentua. Tyyli on kuitenkin toteavainen: popmusiikin myötä jopa leppoisa. Tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua, on tärkeä hidastempoiselle tunnelmapalalle, joka pyrkii miellyttämään vain "o ho hoo" -tyyliin hohottavaa baskerinuppia, joka jakelee tuomioita tyyliin "se oli pitkä ja tylsä, pidin siitä!" Minä pidin. Jos olisin katsonut tämän 20 vuotta sitten, väittäisin tämän olevan historiallinen rikos, jolle en toista tilaisuutta anna, joten ehkä parillekin pätkälle pitäisi antaa. Harva leffa provosoi ilkeyttään. Onko valaistumiseni seuraava taso se, että väitän Boxing Helenaa muuksi kuin Saatanan krapulatortuksi?

On asutuskeskuksia. Kannibaalit pumppaavat rautaa omassaan. Kuntoilu vaatii proteiinipitoista purtavaa. Onko tämä kertomus kieroutuneen narsistisesta suhtautumisesta omaan ja toisten lihaan? Pumppausta ei ole enempää, joten unohdin ajatuksen. Ehkä tämä on tarina eheytymisestä hirviömäisyyksien jälkeen ja tavallaan se luvattu esiosa Mad Max: Fury Roadille, joka kertoo Furiosasta? No jaa, nyt hahmot tallustavat ympyrää. Kaikki aikuiset aavikolla ovat käsittääkseni syyllistyneet johonkin. Olisiko avain kokonaisuuteen se, että kannibaali Momoa välittää tyttärestään ja osoittaa lounaalle armoa? Hyvän ja pahan raja on kiinni näkökulmasta? Jos katsoja alkaa pitää Momoasta, onko hän samaa maata kuin psykot, jotka perustelevat vääryydet itselleen? Aivan sama. Pääasia on, että mietteen tynkää putkahtelee kaaliin kuten mestariteokseksi väitettyä taulua yli 3 sekuntia tuijottaessa.

Leffa ei ole vakava, eikä se ole viihteellinen: se on kuriositeetti. Ohjaaja Ana Lily Amirpourin esikoinen A Girl Walks Home Alone at Night tunnetaan "ensimmäisenä iranilaisena vampyyrilänkkärinä". Taidekauhuksikin kuvailtu A Girl on myös komedia, tai jopa taideparodia. Amirpourin huumorintaju avautunee helpommin nyt, kun murskatun ja silti seisovan päähenkilön peffassa on silmää iskevä hymiö, mutta soitti hän poppia viimeksikin. Silloin pohdittiin, mitä kaapumuslimivampyyri symboloi ja nyt häväisty hymiöpeffa miettii itse, mikä hän on. Se on ehein taso. Ei tämä kokoelma satunnaisuuksia ole, vaikka moni hetki venyy yliajalle.

Keanu Reeves asuu jättimankassa. "Uneksi" kutsuttu hahmo on kulttijohtaja ja heitä, jotka perustelevat mustan valkoiseksi. Hollywoodin jäykin oikea näyttelijä on siis palkattu puheliaimmaksi jannuksi. Carreyta ei välttämättä ole tarkoitus tunnistaa, mutta kehonkielellä huvittaessaan hän on Carrey. Giovanni "siskoni synnytti lapseni ja sitten yritin pilata Avatarin" Ribisi näyttelee sekavaa kaatopaikkajätettä, kuten aina. Momoa on erikoistehoste kuten Game of Thronesissa: komeassa barbaarissa on tutkimattomia tasoja, kunhan hän pitää turpansa kiinni. On hienoa, että Amirpourin sosiaalinen piiri kasvaa. En palkkaisi häntä vielä Blade Runnerin puikkoihin, mutta persoonallisten juttujen arvoa hän korostaa.

Suki Waterhousen näyttelemää Arlene-parkaa on liki pakko kannustaa. Valikoiduissa lähikuvissa hän osaa sen, minkä Momoakin, eli antaa lupauksen tunnemaailmasta. Alkuperäisen kuvauksen mukaan leffa kertoo kannibaali Momoasta, joka rakastuu ruokaansa. Se on hieman harhaanjohtava tiivistys, mutta luvatusta nyrjähtäneestä romanssista saadaan vainu ja siksi pidin jälkimausta. En juhli epäterveellisiä romansseja, mutta useimmat puheeksi tulevat ovat sellaisia ja fantasian keinoin kärjistetty rehellisyys on mielenkiintoista.

Kolme Netflixiä varten tehtyä teosta putkeen arvosteltuani etsin vaihtelua, mutta Netflix omii nykyään nämäkin outoilut, joita sai ennen vanhaan odottaa vuosia.