Dustin Hoffman on Dustin Hoffman narsistisena taiteilijana, joka ei kasvattanut jälkeläisiä kieroon tahallaan. Ben Stiller on Ben Stiller poikana. Yllätyskäänne: vieressä seisoo Adam Sandler, joka on lomaillut taiteesta pitkään. Sandler näyttelee taas leppoisaa luuseria, joka tulistuu äkkijyrkästi. Nuhjuinen ja toisinaan linkuttava Sandler ei pelleile, joten hieman eksoottisemmilla lisukkeilla hänet tarjoillaan kuin takuumureat kollegat. Kuvittele Hoffmanin äänen hermostuttavan Stilleriä ja Sandleria... Interaktiivinen meditointiarvostelu on nyt paljastanut, tahdotko leffan kokea.

Elizabeth Marvel katoaa rooliinsa Stillerin ja Sandlerin hiirimäisenä siskona, mutta kadoksissa on koko hahmokin enemmän aikaa. Hänen antaessa jotakin itsestään kamera pysyy kaukana, mikä lienee taidetta, kun hahmo on varautunut ja etäinen. Olisin katsonut mieluiten häntä, sillä hän vaikuttaa kokojyvätarinalta. Episodimaisuus on sinänsä johdonmukaista. Episodit eivät ole erikoisia satuja, vaan arjessa viipyily kertoo laajempaa tarinaa otsikon perheestä. Kohtalaisen huvittaviin höpinöihin mahtuu selkeää ja tulkinnanvaraista historiaa neuroottisesta suvusta. Kun isä sairastuu, maisemissa yhtäaikaa pyörivät lapset löytävät yhteyden.

Ei ole syytä olla pitämättä hahmoista, mutta tahtoisin pitää hahmoista enemmän kuin pidän näyttelijöistä automaattisesti. Hoffman ja Stiller ovat tyypillisiä yläluokan ruikuttajia, joiden todelliset ongelmat ovat vähissä. Se on tarkoituksellista ja asioille hymyillään lempeän sarkastisesti pimpelipompelimusiikin tahtiin, mutta pulaa näistä taidesnobien tilityksistä ei ole. Sisarukset eivät ole taiteilijoita, mutta taiteilijan varjo on konflikti ja jopa elokuvien tekemiseen viitataan. Vilahdukset taidepornosta istuisivat sikailukomediaan, mutta tässä yhteydessä ne lienevät sisäpiirihuumoria ja hurmaavan kohahduttavaa eksentrisyyttä.

Yritän olla saamatta populismikohtausta, mutta en pidä siitä, että aiheen ja lajityypin valinta riittää tekemään elokuvasta näyttelijän (Sandlerin) uran kehutuimman. Painotan usein olevani kyllästynyt tarinoihin, jotka kertovat tarinoiden kirjoittajista: ohjaaja Noah Baumbachin aiempi työ The Squid and the Whale on virallisesti se teos, joka katkaisi kamelin selän. Isot pystit menevät usein taiteelle, jossa sisäänpäinlämpiävyys yhdistyy isoon ideaan, mutta myös baumbachit saavat plussaa siitä, mistä pitää nähdäkseni rokottaa (laiskuudesta). Baumbach osaa muutakin: hän on Madagascar 3:n ja Kekseliään ketun käsikirjoittaja. Miksei hanasta tule kirahvia? Mies muistuttaa olevansa hengissä liikauttamalla kameraa odottamattomasti kerran tai kaksi, mutta riskejä hän ei ota.

Yhden hyvän, yleispätevän kysymyksen leffa esittää vanhempien ja lasten suhteesta. Miksi jostakin tulee (menestynyt) Stiller, toisesta (haiseva) Sandler ja kolmannesta seinäruusu? Miksi isiltä eniten huomiota saanut Stiller on erilailla jumissa? Rautalankaselityksiä ei tarvita. Jos et ole pohtinut ihmissuhteittesi pitkän aikavälin merkityksiä, tee se vaikka nyt. Oma ajatusketjuni toisaalta johti sen ihmettelyyn, miksei Baumbach ajatellut samaa ja pyrkinyt täyteläisempään tarinointiin. Selittelyä on paljon, joten muutaman ylimääräisen asian leffa saisi mainitsemisen sijaan näyttää. On palkitsevaa lukea rivien välejä, eli antaa anteeksi hitaus, mutta eikö ole palkitsevaa antaa anteeksi nopeuskin, eli sähellys, jos junttikomedia tyyliin Sandlerin Lomapainajainen pitää sisällään jotakin yleispätevää?

Sekä Sandler että Stiller ovat vakuuttavia ns. Oscar-hetkiensä aikana. En ennusta ehdokkuuksia, mutta kun ne julkistetaan, mukana on muutama tällainen perus-ok draama, joiden jokainen huomionarvoisesti näytelty sekunti mahtuu gaalassa esitettävään näytteeseen.