Saamelaisveri
| Ensi-ilta: | 29.09.2017 |
| Genre: | Draama |
| Ikäraja: | 12 |
 |
Elokuvat ovat tehneet hyvää työtä. Juutalaisvainot ovat sydämeni mukaan ihmiskunnan typerin tempaus, koska syrjintä on ja juutalaiset on inhimillistetty erityisen monipuolisesti. Kiusaaminen on kiusaamista. Kun leffa potkii vaihteeksi saamelaisia, en odota yllättäviä kiertopotkuja, vaan tuntumaa kulttuurista ja hahmoista ja luovia alleviivauksia. Saamelaisveri (Sameblod) on niin latteaa ja hengetöntä tyhjäkäyntiä, että käytin 10 minuuttia sen analysoimiseen, tuleeko hento humina projektorista, vai imuroiko joku naapuritalossa.
Masentava mummo pihisee kehyskertomuksessa. Hän ei saamea muka ymmärrä. Sukellamme menneisyyteen, jossa ilmeetön koulutyttö Elle Marja kärvistelee Ruotsin saamelaispiireissä rotuoppien ollessa muotia. Rääsyihin pukeutuneet pojat haukkuvat söpöissä tonttuasuissa sipsuttavia saamelaisia ja viranomaiset yrittävät todistaa heidän alemmuutensa puoskaroinnilla. Aiheen synkimpiä puolia ei mainittu ainakaan hereillä ollessani. Karua on se, että tyttö tahtoo vaihtaa kastia. Esimerkiksi The Believer kertoo juutalaisesta uusnatsista; yllätyt, miten vähästä kertoo Saamelaisveri.
Ymmärrän saamea ja ruotsia yhtä hyvin, joten nahanvaihdon kielipuoli ei täysin avautunut. Vaikutelma on se, että kantaväestöön soluttaudutaan vaatteilla, mikä lienee puhuttelevaa. Helppoja elämänmuutokset eivät ole, mutta yleisluontoiselle tasolle teos jää. Hahmot ovat turhauttavan onttoja. Mietin usein, kykenevätkö tosielämän pulliaiset ajatteluun, joten jos tahdot kiusakseni pilailla, ohjaa tällainen. Kuvailen tytön äitiä: tötsä päässä. Kuvailen hänen ensimmäistä poikaystäväänsä: reikä kelpaa. Ihmiset on pelkistetty eläimiksi, joilta puuttuu ego. Kun sisäistämme, miten vahva voi olla tarina juurensa kieltävästä tytöstä, saamme ja ehdimme panostaa aukkojen täyttämiseen enemmän kuin käsikirjoittaja; mutta usein tällainen oma kiva on hauskempaa silmät kiinni.
Ensimmäinen otos: mummon sätkä savuaa. Kokonaisuus ei ole savukiekurointia, eli vahvalla tyylillä lumoavaa taidetta, vaan ammattitaitoista tv-elokuvaa postikorttimaisemilla. Joikaaminen on ainoa persoonallisuuden pilkahdus. Miellyttävä ulina velvoitti miettimään, mitä ulisija tuntee. Muu latteus tuhoaa tarinan pinnallisenkin arvon. Tyttöä eniten harmittavat vääryydet oli helppo rinnastaa oman elämän ikävimpiin hetkiin, mutta kääntöpuoli oli se, että tytön tympeys alkoi tuntua henkilökohtaiselta loukkaukselta. Sitä ei voi tietää, kipinöikö hänen päässään tavalla, jonka koen normaaliksi, koska elokuvallisia keinoja jätetään käyttämättä: esimerkiksi musiikkia pihdataan. Kipinöijä voi karata kotoa? Niin voi kiusattu aasikin.
Luin vuosia sitten pari kirjaa saamelaisista. Aina kun Yle uutisoi, että "Village Peoplen parodiahahmo loukkaa saamelaisia" tai "päällikkö Joikaava Poro löysi pernaruttoa valkonaamojen lahjoittamista lakanoista", ensireaktioni on silti "mitä hemmettiä", koska aihe ei ole yhtä tuttu kuin esim. intiaanit. Jokainen vähemmistö ansaitsee taidetta, joka vahvistaa, että heitä kohdellaan kuin vähemmistöä, mutta Saamelaisveri ei kunnolla edes edusta valittua kulttuuria, sillä painopiste on mököttämisessä valtaväestön kouluissa ja koulumatkoilla. Tragediatkin tarvitsevat elämäniloa kontrastia luodakseen. Myös todiste älyllisestä elämästä auttaisi uskomaan, että muutos on mahdollista. Paljonpa arvoa on mökötyksellä, joka saarnaa kuorolle.
Keskustelut (5 viestiä)
01.10.2017 klo 23.54 9
Muutama asia pisti silmään: Mikä sinä olet sanomaan, ettei Saamelaisveri edusta saamelaista kulttuuria? Tästä jäi hieman sellainen olo, että jäit ikävöimään stereotyyppisempää kuvausta saamelaisista. Elokuvassa ei ollut tarpeeksi noitarumpuja makuusi? :)
Näyttää myös, että länsimaisten vaatteiden ja saamenpukujen symboliarvo meni sinulta ohi niin että viuhahti. Minulle elokuvan voimakkaimpia kohtauksia olivat juuri ne, joissa pelattiin vaatteilla: se, kun Elle Marja poltti saamenpukunsa sekä se, kun Elle Marja mummona saapui sukunsa luo länsimaisissa vaatteissa. Mutta ehkäpä suomalaisten on tätä vähän vaikeampi tajuta.
Huomaan, että arvostelu on tarkoitettu kärkkääksi ja provosoivaksi. En silti voi olla ajattelematta, että jonkinlainen ikävä, yläkoululaismaisen naureskeleva asenne heijastuu kuvaillessasi elokuvan saamelaisia ja heidän vaatteitaan: "tonttupuku", "tötsä päässä".
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
02.10.2017 klo 03.08
Suhteeni asuihin on tämä: vältän symboleja, joita en tietoisesti tue. En missään nimessä käytä kravattia (kyrpää) enkä solmiota (palleja). En kritisoi muita jyrkästi. Pidän tarinoista ja tositarinoista, jotka perustelevat asut ja symbolit. Tarinan ei kannata olettaa, että merkitys on valmiiksi selvä. Tämä leffa pitää traagisen montaa asiaa selvänä - eli saarnaa kuorolle.
"Tonttuasu"-teemassa olennaisimpia sanoja ovat ne, jotka mainitsevat "tonttujen" olevan söpöjä ja vastapuolen olevan rääsyläisiä. En tiedä, mitä lukijat miettivät, mutta tavoite on se, että vakituiset lukijat ymmärtävät, että olen automaattisesti kaikkien "tonttujen" puolella, mikä on tavallaan vitsikästä ja tavallaan ei.
Arvostelu tosiaan on tarkoitettu kärkkääksi. Arvostan palautetta, jossa on lihaa.
06.10.2017 klo 00.19 6
Leffa ei mielestäni yritäkään erityisesti esitellä saamelaisesta kulttuuria, koska se ei ole sen pointti. Pointti on sen sijaan saamelaisen kulttuurin assimilaatio valtayhteiskuntaan. Päähenkilö on tuon assimilaation henkilöitymä. Hänen kohdallaan assimilaatio on täysin onnistunut: saamelaisesta on tullut ruotsalainen eikä kukaan huomaa eroa, mitä nyt traumat kalvavat vanhuksenakin itse ihmistä.
Elokuvan samaistumiskohde ja punainen lanka on mielestäni siinä, että vaikka se kertoo saamelaisista, se on pohjimmiltaan hyvin universaali tarina yrityksestä muovata itsestä täysin jotain muuta ihmisenä ympäröivien typerien kulttuurillisten odotusten ja normien paineesta. Päähenkilö onnistuu pyrkimyksessään mutta menettää samalla jotain olennaista itsestään. Rinnastukseksi voisi käydä vaikka heteroa esittävä kaappihomo.
En ymmärrä, miten hahmoista et saanut mitään irti, sillä tässä leffassa oli mielestäni aivan poikkeuksellisen loistava hahmokäsikirjoitus. Päähenkilö on esimerkiksi älykäs, neuvokas ja nopea oppimaan mutta samaan aikaan jopa julkea ja röyhkeä pyrkiessään soluttautumaan valtaväestöön. Hän ei halua alistua vähemmistölle asetettuihin rajoitteisiin vaan tahtoo nousta niiden yläpuolelle. Moniulotteinen persoona ja kaiken lisäksi epätavanomainen naishahmo siis. Tötsä päässä -äidin rooli puolestaan elokuvassa pieni, mutta häntä määrittää olennaisesti se, ettei hän voi hyväksyä tyttärensä muutosta rasismia harjoittavan valtaväestön edustajaksi, mikä on hänelle hyvin katkera isku. En näkisi myöskään ruotsalaista poikaa yksioikoisena seksin perässä juoksijana. Hän käyttäytyy sen sijaan hyvinkin luontevasti: on kiinnostunut tytöstä mutta suhtautuu epäluuloisesti ja jopa pettyneesti tähän pelätessään, että tämä aikoo vain hyväksikäyttää häntä.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
06.10.2017 klo 02.34 2
Oma näkökulmani - jonka jo esitin - on se, että elokuvien käsikirjoittaminen valmiiksi tuolla tyylillä voi käydä tylsäksi. On taas maisemia, savukiekuroita ja yleispäteviä totuuksia, mutta missä on persoonallisuus? Tulkitsen usein vaikka mustan valkoiseksi, mutta pinnallisen tason täytyy ensin tempaista mukaan. Olen siirtänyt kuvailemasi ajatukset elokuviin, jotka ovat tyylikkyydellään antaneet ajatuksille uutta arvoa, joten miksi tekisin saman, kun rajoittuneet näyttelijät on laitettu möllöttämään?
Jokainen laho puu on symboli kansakunnan tuskasta ja jokainen tunturi koostuu historian painosta, mutta kehupa satoja lahoja puita symboleiksi satojen kansakuntien tuskasta: muutut parodiaksi itsestäsi.
Tarina saamelaisista on vähän niin kuin tarina kaappihomosta? Aivan.
06.10.2017 klo 10.01 7
Se mikä minusta erotti tämän taas tällaisen yhden ihmisen kasvutarinana ja sopetutumiskuvauksena muista vastaavista oli päähenkilön käsikirjoitus ja juurikin hänen näyttelemisensä, jonka kutsuminen möllöttämiseksi on minusta aivan järkyttävä vähättely. Kuvailin jo hahmon luonteenpiirteitä ja tavoitteita, jotka tekivät minun mielestäni hänestä kiinnostavan persoonan. Mutta jos tarkkailee Sparrokin kehon ja kasvojen kieltä, se tuo koko hommaan ihan oman lisätasonsa. Hänen varautuneisuutensa viestii varovaisuutta (hahmon ruotsi ei ole täydellistä, joten parempi olla puhumatta liikaa) ja oveluutta. Ihan pienimmistä silmien liikkeistä ja suun väreistä voi päätellä täsmälleen, mitä hahmon päässä kullakin hetkellä tarkalleen liikkuu, mistä on kiittäminen myös loistavaa ohjausta. Hahmon ja näyttelijän kasvoilta paistaa ajattelu ja äly. Tämä on hemmetin taitavaa näyttelyä erittäin vaativassa roolissa, parasta mitä olen tämän vuoden uutuuselokuvissa nähnyt. Möllöttämisestä puhuminen on pintaan takertumista, kun sen pinnan alapuolella tapahtuu selvästi jatkuvasti asioita.
Koko tarinan pihvi on, tai ainakin oli minulle, tässä. Samaistuminen ja eläytyminen äärimmäisen uskottavasti ja todentuntuisesti kuvatun kiinnostavan hahmon rooliin. Harva elokuva osaa nimittäin toteuttaa hahmonsa niin, että ne olisivat oikeasti välitettäviä. En minä leffaa katsoessani ajatellut mitään tulkintoja tai vertauksia. Sen sijaan päässäni kaikuivat kannustushuudot päähahmon puolesta samaan aikaan, kun toinen ääni huusi, että TÄMÄ ON VÄÄRIN. En nyt tähän hätään keksi elokuvaa, joka olisi saanut aikaan vastaavalla tavalla kokemusta aikaan, jossa myötäelän ja sympatisoin yhtä aikaisesti täysillä kahta ristiriitaista ajatusta.
Kirjoita kommentti