Monissa klassikkoseikkailuissa hieno toteutus peittää alleen sen, että leffan idea on rytmittää ampumista, tappelemista, juoksemista, hiippailua ja takaa-ajoja ja pysähtyä pari kertaa jonnekin, jotta päähenkilö keksii mihin mennä seuraavaksi. National Treasuren jatko-osan toteutusta ei voi hienoksi kutsua, mutta ammattitaitoiseksi kylläkin, minkä lisäksi ison rahan popcorn-pätkällä on yksi ässä hihassaan: sen käsikirjoitus on kuin liikaa Red Bullia imeneen teinipojan kynästä. Yli-innokas ja täysin älyvapaa tarina on huvittavampaa seurattavaa, kuin natsien nöyryyttäminen eksoottisissa maisemissa (tms).

Jo seikkailun lähtölaukaus kehottaa kytkemään aivot vikasietotilaan. Edellisen elokuvatuksen jäljiltä julkkikseksi noussut aarteenetsijä Benjamin Gates (Nicolas Cage autopilotilla) pitää esitelmää esi-isästään, kun herra Wilkinson (roistoilmettä ylläpitävä Ed Harris) ilmoittaa voivansa todistaa, ettei Gatesin edelläkävijä ollut sankari, vaan osallisena Abraham Lincolnin salamurhassa. Lincolnin ampuneen John Wilkes Boothin päiväkirjan kadonnut mutta löytynyt sivu on ensimmäinen johtolanka vinkkilitaniassa, joka vie päähenkilöitä eteenpäin vielä epäuskottavammalla tavalla kuin Da Vinci -koodissa, kunnes ollaan pakollisessa kadonneessa höpönlöpötemppelissä. Tärkein johtolanka on Salaisuuksien kirja, eli Yhdysvaltain presidenttien kiertopalkinto, jossa kerrotaan kaikki JFK:n salamurhasta ufoalue Area 51:n merkitykseen.

National Treasure: Salaisuuksien kirja tuntuu edeltäjäänsä pirteämmältä paketilta, joskaan en nähnyt ensimmäistä osaa isolta kankaalta. Elokuvan jumalaton tyhmyys on jopa herttaista. Juoni vuotaa kuin suomalainen kirjailija parin kaljan jälkeen, niin isojen linjausten kuin yksityiskohtienkin kohdalla - kutakuinkaan mikään ei ole uskottavaa, mikä on jo saavutus. Suosikkikohtaukseni oli muinaisen salakirjoitus-kakkosnelosen kuvaaminen liikkuvasta autosta ylinopeudesta käräyttävällä valvontakameralla ja kuvan hakkeroiminen saman tien poliisien tietokannasta.

Elokuva kuitenkin näyttää oikealta elokuvalta, eikä esimerkiksi parodialta. Kiihkeällä temmolla saadaan peitettyä melko hyvin jopa se, ettei seikkailu tunnu jännittävältä tai vaaralliselta ennen loppuhuipennustaan, vaikka panokset nousevat hyvinkin korkeiksi. Ennen kuin sitä ehtii sisuuntua, miten helposti sankarit ovat juuri murtautuneet maailman toiseksi tarkimmin vartioituun paikkaan, ovat he jo matkalla siihen vartioiduimpaan.

Ohjaaja Jon Turteltaub on tyypillinen sätkynukke tuottaja Jerry Bruckheimerille. Toimintakohtaukset ovat moitteettomia ja muu materiaali muovista. Iso budjetti on kääntynyt kelvolliseksi silmäkarkiksi, eritoten tiuhaan vaihtuviksi maisemiksi. Elokuva on myös kiitettävästi miehitetty sivurooleja myöten. Lukuun ottamatta Gatesin eronneiden vanhempien (Jon Voight ja Oscar-voittaja Helen Mirren) huvittavaa nahistelua, tunnetut karismapommit Cagesta ja Harriksesta Harvey Keiteliin ottavat iisisti ja antavat maneereidensa tenhota - näytellä ehtii myöhemminkin.