Acceptin paluu levytyskantaan nykyisellä vuosikymmenellä on osoittautunut varsin hyväksi asiaksi. Uutena vokalistina keikkuva Mark Tornillo on vakuuttanut ulosannillaan eikä Wolf Hoffmannin sävellyskynästä tunnu muste loppuvan, sillä jämerää riffittelyä ja tarttuvia kappaleita syntyy levystä toiseen. Useampi laadukas levyjulkaisu viime vuosina onkin osoittanut, että vanhan liiton hevijyrällä on painavaa sanottavaa myös nykypäivänä.

The Rise of Chaos on yhtyeen 15. studioalbumi, joka jatkaa nyky-Acceptin metallipitoista ja aavistuksen melodistakin heavy metal -linjaa. Laatunsa puolesta uutukainen ei kuitenkaan ole ongelmaton tapaus ja kiekko jättää ristiriitaiset fiilikset. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla levyn äärellä on helppoa olla suu messingillä: riffimylly jauhaa komealla tavalla kappaleesta toiseen ja soitossa on rehellistä tekemisen meininkiä. Syvempi tarkastelu kuitenkin paljastaa levyn todellisen luonteen, sillä perushyvästä tasosta huolimatta muistettavat huippuhetket loistavat poissaolollaan. Albumilta kun ei löydy yhtään esimerkiksi Teutonic Terror -kipaleeseen verrattavaa kultakimpaletta.

Kappalemateriaalista löytyy kuitenkin selkeät voittajat. Levyn starttaava Die by the Sword riffittelee räväkästi ja kappaleen tarttuva kertosäe on yksi albumin parhaimmista hetkistä. Muita muistettavia siivuja ovat muun muassa hyvällä sykkeellä etenevä nimikkobiisi sekä komeasti rokkaava Analog Man. Suurin osa materiaalista ei kuitenkaan yllä samalle tasolle ja esimerkiksi Hole in the Head tiivistää albumin ongelmat: kappale on veikeästä kitaroinnista ja hyvästä asenteestaan huolimatta varsin unohdettavaa sorttia, jossa ei ole kunnon koukkuja. Sama ilmiö vaivaa suurinta osaa albumista.

The Rise of Chaos on lopulta hyvinkin turhauttava julkaisu. Periaatteessa metallinen riffimöyrintä toimii, albumin synkät sanoitukset kiehtovat ja tuotantopuolikin on mallillaan, mutta keskinkertaiset kappaleet eivät ole riittävän hyviä. Yksittäisinä palasina biisit välttäisivät vallan hyvin, mutta kun yksitoikkoista kamaa tykitetään yli 45 minuuttia, alkaa kokonaisuuden ongelmat näkymään liian selvästi. Lopputuloksen kuuntelee mielellään muutaman kerran lävitse ja kiekko soljuu taustamusiikkina vaivattomasti, mutta sen äärelle tulee tuskin palattua tulevaisuudessa. Toivottavasti Accept onnistuu jatkossa lataamaan sävellyksiinsä lisää ruutia, sillä yhtyeen perinnetietoinen heavy metal on tällaisenaankin varsin asiallista kamaa.