Britti-imperiumin majuri Percy Fawcett voisi olla onnellinen. Suvun maineesta johtuen turhantärkeät partaherttuat eivät hänelle niiaa, mutta hänellä on työ, perhe ja peilissä Charlie Hunnam. Maailmansotiinkin on vielä tovi. Jos alfaurokset sisäistäisivät nöyryyden ja ihmissuhteiden olevan helpoin tie henkilökohtaiseen harmoniaan, ihmiskunta saattaisi olla yhä keskiajalla, joten en solvaa Percyä, joka tarttuu "viimeiseen mahdollisuuteensa". Rajakiistat närästävät Etelä-Amerikassa. Percyä pyydetään väsäämään kartta, eli lähtemään vuosien tutkimusretkelle. Espanjalaiset ovat tapattaneet itsensä etsiessään tarujen El Doradoa. Percy ei myönnä olevansa yhtä tyhmä, joten hän nimeää mahdollisesti kultaisen, potentiaalisesti kehittyneen kaupungin Zetaksi. Percy on historiallinen heppu.

The Lost City of Z on Amazonin eli Netflixin haastajan tuotanto, joka pääsi pariin teatteriin floppaamaan. Todellisuudentajuni kärsii: taas pitää suhtautua vakavasti "tv-elokuvaan" ilman isoa kangasta, jolla tekstuureiltaan rikas viidakko lienee uljaampi näky kuin työpöydän taustakuva. Alkupuoli tuo nopsaan esille Percyn sielunelämän ristiriidat. Ennustin eräilyn kehittyvän kiinnostavaksi kurjuuden maksimoitumisen myötä, vaikkei teoksella olisi sen kummempaa visiota? Visio löytyy, kun Percy pääsee ahdistavan hikisistä puskista poiskin ja periksi antamisen sijasta innostuu. Kunniaa on saatava ja totta mooses perheen tähden, vaikka kaikkien elämä muuttuisi pään takomiseksi seinään. Myös känniaskartelu autotallissa on uhrautumista perheen vuoksi! Voi urheita miesparkoja.

Hunnamin suoritus on erinomainen, vaikken osaisi nimetä osuvinta hetkeä. Hän vaikuttaa sankarilliselta siinä missä Indiana Jones puhkuessaan miehistä voimaa, vaikkei kukaan onnistu juuri missään. Percyn huumorintaju, ruohonjuuritason tilannetaju ja johtajuus ovat positiivisia piirteitä. Hän suhtautuu etoviinkin alkuasukkaisiin edistyksellisesti, mutta juuri siitä harha kätketystä korkeakulttuurista lähtee. Ristiriidat kutkuttavat ja pakkomielteen kehittyminen on uskottavaa. Hunnamin silmistä löytyy sen verran haavoittuvaisuutta, että toivoin herran sielulle rauhaa.

Lähinnä puumat sietävät parikymppisiä kolleja. 31-vuotias Robert Pattinson on jo saanut syntymänsä anteeksi, mutta on yhä mielekästä nähdä, kuinka luonteva tämä entinen geelipalikka on päähenkilön seuraan lyöttäytyvänä hillittynä partasuuna. Nimen puolesta tuntematon Angus Macfadyen on leffan aromikkaita puolia omaan legendaansa uskovana tutkimusmatkailijana. Sienna Miller Percyn vaimona ajaa asiansa, mutta en pitänyt feministisiä kliseitä tarpeellisina. Muori on aikaansa edellä ja hän tahtoisi seikkailla miehensä rinnalla tasa-arvoisena yksilönä, mutta satunnainen saarna ei tee saarnaajasta rikasta hahmoa, eikä hutiloitu teema tee leffasta kuvaamiaan kuvioita edistyksellisempää. Miesten pöhköys tulee selväksi ilman vastakkainasettelua.

Erämaa mittaa miestä, vaan puhuttelevia ovat väliajatkin. Kun yläluokan ukkolauman oikut ovat tuoneet mieleen ala-asteen, hillitymmätkin herrat mitaleineen ja kunniakäsityksineen näyttäytyvät hennon satiirisessa valossa väittääkseni. En paheksu arvovaltaista akatemiameininkiä, mutta yleisesti ottaen meidän kaikkien johdonmukaisuudessa on parantamisen varaa. Se ongelma, että tositarinasta puuttuu loppuratkaisu, hoidetaan hyväksyttävästi, vaikka teemat vaikuttavat loppuun kalutuilta tietyn pisteen jälkeen. Se ei unohdu, että asioilla on useampi puoli - mutta kaksipiippuinen juttu on tämän ansion selkeyskin. Teemojen syveneminen on palkitsevaa. Vaimon saarna ja pari muuta yksityiskohtaa lipsuvat päivänselvyyden puolelle.

Mutta: kankaan komeasti täyttänyt puskaähkintä The Revenant hutiloi oman tositarinansa ilmeisenkin arvon (painottamalla kihtiä ja kostonhimoa kiukun nielemisen sijasta).