Jos kerran vielä, virkkoin viimeksi, mutta nyt riittää. Napapiirin jatkeiden tasoero on mielikuvitusta, mutta niin ovat muutkin erot. Janne etsii nyt vain itseään, vaan eiköhän hän sitä ennenkin tehnyt. Jälleen hän painuu pöheikköön kaverien ja pyroteknikkojen kanssa, joten pu-tum ja hah tai heh. Inari väistelee taas himokasta Pikku-Mikkoa uusimmalla "naisten reissulla". Kaipaamani tuore jekkupaukaus voisi olla esimerkiksi sellainen, että aviopari Janne & Inari esiintyy yhteisissä kohtauksissa. Leffa voisi olla jopa trilogian päätös. Vaan ei: kaksi antitarinaa on silputtu salaatiksi, eivätkä siirtymät korosta muuta kuin kertojan keskittymishäiriötä. Loppuun pultattua sanomaa odotellessaan kumpikin osapuoli voisi vaikka hakata päätä seinään.

"Enimmäkseen kivuttomat kotimaiset junttikomediat" ovat osa identiteettiäni ja tahtoisin viljellä rispektiä, nimittäin. Arvostin alkupuolella aistimaani illuusiota siitä, että surkeita miehenpuolikkaita silmäilee tomera täti, joka on ikänsä semmoisia kattellut. Jannen vähäenerginen toivottomuus ja syvältä pienestä sielusta pinnistävä kusiaismainen itsepäisyys perustuu tositapahtumiin yleisluontoisella tavalla. En pilkkaa häntä: saisinpa itsekin taas puristettua kusihappoa verenkiertoon sen verran, että pääsisin penkistä ylös. Kuollut kaveri saavutti enemmän kuin Janne, joten kriisi on päällä ja jotakin pitäisi tempaista. Janne ottaa vaellusreissun vakavasti, mutta jokainen suomalainen ei ole eräjorma automaattisesti enää ja mukaan lähtee myös hipsteripunkero lipposten ja kaljakassin kanssa. Kärjistykset ovat hupsuja ja hallittuja tässä vaiheessa.

Mutta kun mitään ei tapahdu. Ei todella. Kolmas äijä on tyhjän pantti. Se on vanha tuttu? Ai niin. Korvessa nähdään nudisteja, jotka ovat nudisteja virallisessa ihmetellään nudisteja -kohtauksessa. Porukka rynii ja tyrii ja päihtyy siinä määrin, että on mietittävä, mikä on mustan komedian määritelmä. En tahtoisi kuvailla munatonta sähellystä sellaiseksi, mutta onko pakko, jos idioottien epäonni on pääasiallinen vitsi? Ilkeähän leffa ei varsinaisesti ole ja se on suomalaista, kun sisu tekee evoluution umpikujista oman elämänsä sankareita. Menetin uskon sisäiseen logiikkaan laiskoista, yhdentekevistä ylilyönneistä johtuen.

Inari alkaa kaipailla työelämään vieraillessaan firmojen välisessä paskapalloturnauksessa (futista suossa). Yksi firmoista on Pikku-Mikon, mutta kuiviin lypsetty herra on mukana pitkälti velvollisuudesta. Inari yrittää tehdä vaikutuksen muihin, enkä raaski paljastaa, kumpi yritys johtaa tuskallisen epäuskottavaan sivupolkuun. Hilpeitä ja varsinkin siedettäviä hetkiä löytyy tästäkin puolikkaasta, mutta: hölmöjen firmojen kisoista voidaan tehdä kokonainen elokuva. Osapuolia voidaan elävöittää, matseilla voi olla merkityksiä. Tämä teos poukkoilee katsomaan, joko eteenpäinkävelijät tappoivat itsensä, eikä kliseille kehity painoa. Inari osoittaa yleisluontoisen pätevyytensä pelaamalla, koska se on ainoa mahdollinen käänne. Hänen kustannuksellaan pilaillaan hieman, mutta vaikka ohjaaja on Tiina Lymi, kirjoittaja on yhä Pekko: molemmissa tarinoissa kiintiönainen on enimmäkseen oikeassa ja slurps, oi joi ja se naisista.

Kotimainen elokuva on perinteisesti 30 vuotta kehitystä jäljessä, joten visuaaliselta puolelta sopii odottaa Ere Kokkosen tasoa reilusti yritteliäämpää sommittelua, jota maailmalla syntymäni tienoilla harrastettiin. Paskapallo ei toimi kuvallisestikaan: on kai se humoristista, kun tarkoituksella jäykän näyttelijän jalka uppoaa 4 senttiä odotettuakin syvemmälle, mutta pelissä ei ole draamaa sen vertaa, että tavallaan tarkoituksellinen epädramaattisuus rekisteröityisi vitsinä. Sitä rispektiä tulisi, jos tällainen sympaattinen kesäteatteriporukka valitsisi yhden idean ja tekisi parhaansa. Satunnainen poukkoilu on saippuaoopperaa, ei elokuvaa.