Miami
Ensi-ilta: | 04.08.2017 |
Genre: | Draama, Trilleri |
Ikäraja: | 12 |
Uskoin aluksi, että kumpi tahansa saattaa sekoittaa pakkaa yllättävästi ja ehkä tekijät uskovat palvelevansa. Angela on velkaa konnille. Annalle pyritään antamaan aikaa, jottei hän vaikuttaisi innostuvan vuosisadan rikoksista välittömästi. Mutta kuka Anna on? Katsojan avatar? Angelan historia avautuu, Annan ei. Ilmeestä päätellen Annalla on aivosolu tallella, kun tilanteet kärjistyvät, mutta hän ei tuo tarinaan selkeää näkökulmaa, joten satu jää suurpiirteiseksi. Anna on ajelehtiva amoraalinen yllytyshullu. Jos rikosleffa koettaa kysyä, mitä tekisit itse, vastaan "en mitään". Ryhmäpaineet ovat lampaille. Lammas voi olla tarina, mutta se tarina pitää kertoa tietoisesti.
Alamaailman kuviot on kynäilty kirjoittajien perustekniikalla: jos et tiedä mitään, anna ymmärtää. Jalo tekniikka pissii kintuille, jos sivumaininta lihoo pääasiaksi. Leffan mukaan tienaaminen on äärimmäisen helppoa epärehellisesti ja muutenkin. Tyhmät kanat tyrivät silti, joten tyhjästä pieraistaan entistä paksumpaa legendaa. Laajat suunnat ovat selkeitä, eikä rikosten uskottavuus ole olennaisin juttu, mutta menetin toistuvasti otteen siitä, mitä sankarit miettivät ja miksi. Krista Kosonen on pätevä Angelana eritoten kiiltokuvahaaveilla vietellessään, mutta ei Annan sielu samalla avautunut.
Pinnalta pätevät filmit vaikuttavat usein heikkenevän loppua kohden. Tunnelma on teoksen suola, mutta kun tarinalle tulee kiire, on kysyttävä, unohtuiko ohjaajakin unelmoimaan. Se, kun Angela roikkuu entisen äijän kaulassa, maalaa kuvaa hänen tragikoomisesta historiastaan. Kun Anna kiehnää satunnaisen jätkän kaulassa, uusi huomionarvoinen hahmo on esitelty - tai ei. Ehkä toisiinsa aistikkaina öinä takertuvista siskoksista kertova elokuva käyttää aikaa miehiin todistaakseen, ettei se kerro erossa kasvaneiden geneettisestä viehätyksestä? (Valerianin arvostelun lukeneille: Miamin lehdistönäytöksestä on yli kaksi kuukautta, joten teknisesti ottaen mölinäni ei ole joka viikko samaa.)
Muistan ohjaaja Zaida Bergrothin Skavabölen pojista sen, että leffa koetti huipentua kappaleella Sugar Baby Love, joka sopii AIDS-mainokseen ja Cillian Murphyn tyttöilyyn, mutta ei satunnaiseksi hyvän mielen biisiksi. Liian tuttu on liian tuttua, sanoi Westermack. Miami käyttää musiikkia luontevammin ja jos joutessasi kiinnität huomiota muuhun äänisuunnitteluun, ehkä ennustat Jusseja, mutta musiikin soitto korkeakontrastisten kuvien päällä on taidemuoto, josta on ylitarjontaa. Nautin katselusta enemmän tai vähemmän - ja sitten tuijotan pidempään näppäimistöä. Qwerty. Koetan vielä tiivistää. Moni tyylipommi iskee infoa alitajuntaan kytemään ja laskee katsojan virran vietäväksi. Katsoja päätyy minne on päätyäkseen. Myös Miami on ihan kiva, mutta se herätti kysymyksiä, joita se ei tahtonut herättää, ja kun virrasta olisi pitänyt nauttia nipottamatta, pääni kolahteli infoon, jota oli yhä jakamatta.
Tuoreiden haastattelujen ja semmoisten mukaan leffa on mahtava juttu naisille ja naisia sietäville, koska nainen ohjasi naisia, ja leffa kertoo perhesuhteiden mutkikkuudesta, koska sukulaiset ovat sukua. Pari kuukautta tuomiota kypsyteltyäni voin vahvistaa, että elokuvan katsoin.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti