Vuoden paras toimintakohtaus piristää kummasti perusleffaa. Kumpikaan John Wick -ohjaaja ei osaa rakentaa tyylikkäistä hetkistä niiden ansaitsemaa imuvoimaista kokonaisuutta, mutta David Leitchin Atomic Blonde voittaa kaverin vastuulle jääneen Wick kakkosen "yhdellä iskulla". Charlize Theron näyttelee superagenttia, joka on haavoittuvainen verrattuna supermurhaaja Wickiin. Kaikkensa antava supersankari on väkivaltafantasioista ylväin, eikä se näppärämmäksi muutu, kun mätkintä ja pauke jatkuu ja yhä vain jatkuu näennäisesti ilman leikkauksia, stunttien ollessa uskottavia ja ravistelevia. Kylmät väreet vahvistavat taiteen taiteeksi, eikä silmäkulma suotta vuoda, kun taiteilija tietoisesti pyrkii ylläpitämään taianomaista hetkeä, jonka jälkeen koko ura saattaa olla alamäkeä.

Hieman ennen kuin Berliinin muuri murtuu, KGB-agentti päästää ilmat MI6-agentista mikrofilmin vuoksi. Se on MacGuffin: kylmä sota on hiipumassa, mutta olisi mälsää, jos joku oppisi jotakin. Myös ylimielinen atomiblondi Lorraine on MI6-agentti. Kehyskertomuksessa hän muistelee, kuinka hän yritti ratkaista Berliinin tilanteen. Olut-, tee-, cola-, vodka- ja punkkumaiden agentit ja muut hyypiöt häsläsivät ja useimpien todelliset aikeet olivat mysteeri. Opin uutta yhä, kun luin juonitiivistelmän Wikipediasta. Tarina epäilemättä olisi selkeä toisella katselukerralla, mutta on kysyttävä, tarvitseeko mainittu huipentuma ympärilleen teoksen, vai onko antoisinta katsoa se jatkossa YouTubesta? Ehken ole vakuuttunut, että tarinan ymmärtämisestä on hyötyä. Kuvasto kertoo moitteetta olennaisen siitä, ketä haluat kannustaa ja miksi muita pitää piestä.

Leffa on fetissivideo Theron-fanille. Hän tietää olevansa ihana narttu ja tämä on hänen tuotantonsa, joka hyödyntää hänen karismaansa hymyilyttävän itsetietoisesti. Lähes kaikki ovat ylpeitä ja ylimielisiä, mutta Theron on sitä majesteetillisesti ja toisaalta hän saa omaa aikaa ilmeilläkseen hahmolle syvyyttä. En halua tietää, miksi salin ainoa toinen kriitikko vertasi minua Harry Potterin näytöksessä tumputtaneeseen perverssiin ennen elokuvaa, mutta selitän sanan fetissivideo. Mukiloitu Theron alastomana jääkuutiokylvyssä on ensisijaisesti hahmon inhimillisyyden elävöittämistä ja toimintakohtausten jännitteiden tukemista. Näyttelijän yleisestä vahvuudesta nauttiva katsoja arvostaa itsevarmuuden osoitusta ja onhan se toimiva vitsikin, kun tuttu jääkuningatar lataa akkuja kuin pingviini Mallorcalla. Leffa on tiivistettyä Theronia kuten Rambo on tiivistettyä Stallonea.

James McAvoy selkeimmin luo hahmon. On hän omituisena nilkkinä ennenkin hihitellyt, mutta hänen hämärissä piireissä turhan pitkään marinoitunut viranomaisensa on omanlaisensa tuttavuus. Muun muassa partainen ryssä ja salattuja kytköksiä omaava kelloseppä ovat kuvastoon sanattoman sopimuksen mukaan kuuluvia pahveja ja kuin suoraan John Wickin ylijäämävarastosta. Dialogiin keskittyminen on vapaaehtoista, kun he ja Theron tekevät juttunsa. "Eksentrisen tyylikkyyden" kiittely on tylsää, kun ennätyksiä ei rikota, mutta sanaillaan, että 99 Luftballonsin kaltaisten biisien soittelu somien kuvien päällä tekee toiminnan odottelusta kivutonta ja hupaisaakin. Tyhjäkäynniltä ei vältytä ja kehyskertomus osaltaan varmistaa, että leffa tuoksahtaa selittelyltä ja ympyrän kiertämiseltä verrattuna bondmaisuuksiin, joissa agentti kävelee eteenpäin maanosien vaihtuessa tiuhaan.

Leffa saisi vaihtaa pari juoniminuuttia Wick kakkosen (puuduttaviin) paukutteluminuutteihin, tai ehkä molemmat työt pitäisi typistää puoleentoista tuntiin. Pidän Wick-poikia samana henkilönä ja koen heidän ongelmiensa lähtevän samoista syistä, vaikka elokuvat ovat erilaisia. Viikon toinen ensi-ilta Musta torni epäilyttää, koska "ainutlaatuisen fantasiasaagan" pitäisi olla piirrettyjä pidempi, mutta kliseiden pikakelaus voi olla visionääristä, onhan kliseet ennalta ymmärretty. Atomiblondi esimerkiksi iskee naisen kuin James Bond. Asialla on riittävästi tuttuja ja persoonallisiakin merkityksiä, kunhan katsoja ei ehdi pohtia, mikä kaikki on mahdollista 2 tunnissa.