Anne Hathaway näyttelee alkoholisoitunutta Gloriaa, jonka kontrolloima kolossaalinen viinapiru potkii Etelä-Korean palasiksi iltaisin. Kännivauhdin kuvaamisen sijaan leffa siirtyy arjesta suoraan hämmentäviin häräämisiin, jolloin muut puhuvat jutuista, joita ei marinoidusta muistista löydy. Ensimmäinen puolituntinen on mitäänsanomaton, mutta ei rutinoitunut taistelu tylsyyttä vastaan oikeastikaan aina suju, joten kokonaisuutta alku palvelee. Kun Gloria alkaa ymmärtää tilanteen, fantasian ja hiljaisen arjen suhde on kypsynyt. Aito hirviö antaa hauskan sävyn rattijuoppouden ja ryhmäpaineiden kaltaisten hirviömäisyyksien käsittelylle, vaikka teema tai pari jäisi sivulauseeksi. Tarinalle ei löydy sen tyylistä loogista selitystä, kuin että dementoitunut ja vainoharhainen juoppo vain kuvittelee, mutta tasoja hyvissä saduissa on.

Hirviö iskee Souliin pitkästä aikaa, kun Gloria palaa kotikyläänsä poikaystävän potkittua hänet ulos. Jason Sudeikisin näyttelemä lapsuudenkaveri Oscar ilahtuu, onhan hän mies: niiltä ääliömäisinkin pusuhuuli saa huomiota, mihin Gloria on tottunut. Oscar ei tarjoa ainoastaan drinkkiä, vaan myös työpaikan juottolastaan. Gloria ja Oscar tulevat juttuun, eikä Oscar tunge iholle, mutta kuten internetin avaamalla selviää, monet "tavalliset kiltit miehet" ovat täynnä turhautuneisuutta ja vihaa. Oscar on friendzonella, eikä hän osaa suunnistaa pois. Sudeikisin lempeää karismaa ja etovaa ylimielisyyttä hyödynnetään loogisella rytmillä enimmän aikaa. Amerikkalaisten pitäisi opiskella suomalaisuutta ennen kännin näyttelemistä, mutta selkeät muutokset Glorian ja Oscarin itsetunnossa ovat asiallista nousuhumalan käsittelyä.

Jos olet Godzilla, myönnät sen ryyppyporukalle. Gloria pelkää tosissaan uhreja, mutta noin muuten tilanne pysyy koomisen arkipäiväisenä. Hirviö on kortti tulehtuneessa ihmissuhdepelissä kuten jo tieto kaverin alkoholismista voisi olla. Elokuvalla on rahaa muutamiin isoihin kohtauksiin, mutta absurdeimmillaan se on jättäessään hirviövälähdykset vähemmälle ja muistuttaessaan sanallisesti, että tämä naisraunio tässä on myös monsteri. Ylitseampuvimmat hetket huipentaisivat komeasti syvällisemmänkin tarinan vinoutuneista ihmissuhteista. Se on valinta, ettei Oscar ole Glorian entinen poikaystävä, mutta ehkä hänen pitäisi olla. Vaihtoehtoisesti Glorian itsetutkiskelu voisi olla selkeämpi elementti. Hathaway on vaarassa menettää valokeilan Sudeikisille.

Ulisen ääneen jokaviikkoiseen kliseeseen törmätessäni: päähenkilö on kirjoittaja, koska käsikirjoittajakin on. Asia mainitaan taas ajan tapon vuoksi, tai ehkä klisee kerrankin on tarpeellinen itsetietoisuuden julistus? Jos minä kirjoittaja ajastan jutun, tuijotan esikatselua pitkään, jottei mielikuvitukseni huutaisi, että pulttasin siihen vahingossa foton esim. He-Manin orgioista. "Piilotin" 10-vuotisjuttuuni tissit juhliakseni kymmenen vuoden perusteetonta paniikkia. Mikä täten on tilanne, jos nautin viinipullon jälkeen oluenkin ja nukahdan valot päällä menettäen muistoja (todennäköisesti puolet podcastista)? Herätessäni vaistomainen ajatus voi olla sen suuntainen, että mitäs jos olen tietämättäni seutua terrorisoiva sarjamurhaaja? Yritän vältellä lihan syömistä ja hyönteisten päälle astumista humalassakin, mutta ei Gloriallakaan ole tarvetta olla Gojira Aasiassa. Kirjoittajat käyvät mahdollisuudet läpi. Jo se alkaa janottaa.

Tuo oli pitkä tapa sanoa, että jos humalainen hahmo aikoo vaikkapa autoilla hirviöpuistoon uho päällä, todellisuutta leffa pui. Kärjistykset hihityttävät jo siksi, että on palkitsevaa olla samalla aallonpituudella höpönlöpön kanssa. Tosielämän vähäeleisestä traagisuudesta muistuttava leffa on parhaimmillaan koominen ja surullinen yhtäaikaa ja jopa pienten fyysisten reaktioiden arvoisesti. Maailmanensi-iltansa samoilla elokuvajuhlilla saanut A Monster Calls on samantapainen, vähemmän hauska, mutta muilta osin parempi pätkä tyylikkyytensä ja täyteläisemmän draamansa vuoksi, mutta toisen filmin ystävän on nähtävä toinenkin.