Kitaramestari Jon Schafferin rautaisessa ohjauksessa syntynyt ja kasvanut Iced Earth on saapunut 12. studioalbumin rajapyykille. Varsin hyvälaatuisen diskografian lisäksi yhtye on tullut tunnetuksi karusta miehistöpolitiikastaan, jossa soittomiehiä on pistetty epäröimättä vaihtoon, jotta vallitseva tilanne olisi mieluinen bändin nokkamiehenä häärivälle Schafferille. Tylyltä kuulostava linja on kuitenkin kantanut hedelmää, sillä yhtye on luonut kuluneiden vuosikymmenten aikana monia upeita albumikokonaisuuksia, vaikka hutejakin on sekaan mahtunut. Bändin uutukainen Incorruptible jää laadultaan turvallisesti näiden kahden ääripään välimaastoon.

Incorruptible tuntuu äkkiseltään selkeältä jatkumolta Iced Earthin viimeisimmille levytyksille ja peruspalikat seisovat tukevasti paikoillaan: laukkaavat sävellykset, sotaisat sanoitukset sekä Stu Blockin upean laaja-alainen vokalisointi ovat tuttua IE-kamaa yhtyeen nykymeininkiä seuranneille. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa metallijoukon kokeilleen uudenlaista lähestymistapaa musiikin luomiseen, jossa pääpaino on keskitempoisella hevilaukalla. Materiaali nojaakin nopeiden riffipyöritysten sijasta vahvaan tunnelmaan sekä melodisempaan ulosantiin albumin yleisilmeen ollessa aiempaa kiireettömämpi.

Alkuun kiekon tyyli ei miellytä ja kokonaisuus tuntuu lähinnä laiskalta junnaamiselta, josta uupuu yhtyeellä ominainen imu. Incorruptible on kuitenkin tekele, joka vaatii aikansa, jotta sen hienoudet puhkeavat täyteen loistoonsa. Vasta kun kuuntelukerrat nousevat toiselle kymmenelle, alkaa bongaamaan mielenkiintoisia yksityiskohtia sekä korvaa miellyttäviä melodioita, joiden ansiosta jatkuvasti suurempi määrä sävellyksistä jää mieleen.

Kiekon avauduttua moni kappale maistuu hyvälle. Väkevästi rymistelevä Great Heathen Army, jykevää melodisuutta tarjoava Black Flag sekä jyhkeän rauhallinen Raven Wing ovat jokainen omalla tavallaan komeita veisuja, jotka antavat oivan kuvan albumin yleisilmeestä. Ainoa varsinainen kaahausralli Seven Headed Whore takoo järkyttävällä intensiteetillä ja äärimmäinen riffijyrä kohoaakin kiekon iskevimpiin esityksiin. The Relic (part 1) paistattelee täysin Stu Blockin upean vokalisoinnin taidonnäytteenä ja tätä seuraava Ghost Dance (Awaken the Ancestors) huokuu alkukantaista tunnelmaa suoraan intiaanien leirinuotiolta. Albumin päättävä Clear the Way (December 13th, 1862) on jämäkkä, mutta turhan pitkäksi venytetty heviralli, joka mieluisan musiikillisen annin lisäksi herättää jälleen ajattelemaan sodan mielettömyyksiä - tällä kertaa Yhdysvaltojen sisällissodassa palvelleen irlantilaisprikaatin silmin.

Albumin suurimmat ongelmat liittyvät sen rytmitykseen. Vaikka keskitempoinen lähestymistapa toimii mukavasti mielenkiintoisten melodioiden ja kiinnostavien kappaleiden ansiosta, alkaa moni samankaltainen kappale pitkässä juoksussa puuduttamaan. Yksi menoralli lisää joukkoon olisi saanut kokonaisuuden tuntumaan järkevämmin kasatulta paketilta, jossa olisi myös vaihtelua. Nyt esimerkiksi The Veil jää albumin rakenteen uhriksi, sillä pätevä esitys tuntuu laadustaan huolimatta liian samankaltaiselta kuin sitä edeltävä Raven Wing.

Incorruptiblea haluaisi pitää levynä, joka on pitkänlinjan yhtyeen taidonnäyte siitä, miten toimivaa metallimusiikkia luodaan vuosikymmenten uran jälkeenkin. Osittain näin onkin, mutta albumin itseään toistava yleisilme paljastaa turhan selkeästi yhtyeen kyvyttömyyden nähdä kokonaiskuvaan liittyvät rasitteet, joita liiallinen toisto aiheuttaa. Ongelmistaan huolimatta Incorruptible on silti pätevä esitys, jonka parempia kappaleita kuuntelee mielellään. Iced Earthilla on edelleen homma hallussa, vaikka bändi on pystynyt parempaankin.