Michael Monroen soolouran niputtava tupla-CD "The Best" ei miehen uraa seuranneelle tuota kummoisiakaan yllätyksiä. Mukaan on mahdutettu tukeva nippu Demolition 23-yhtyeen materiaalia - hyvä niin sillä Demolition 23 on Monroen uran kruununjalokivia. Levyn ostajia houkutellaan myös muutamalla harvinaisuudella/aikaisemmin julkaisemattomalla siivulla. Pääpaino on kuitenkin Michael Monroe bandin eli miehen nykyisen orkesterin tuotannossa.

Tuplalevyn kaksi ensimmäistä siivua ovat ilmiselviä tapauksia - Dear, jail or rock'n roll sekä Man with no eyes ovat Monroen soolouran tunnetuinta materiaalia. Varsinkin ensin mainittu on täydellinen rähinärockin merkkipaalu. Monroen debyyttisoololta (Nights Are So Long - 1987) mukaan on kelpuutettu nimibiisin lisäksi slovari Can't go home again. Molemmat viisut kärsivät väsähtäneestä studio-otteesta. Katurokkarin imagosta ollaan kaukana. Demolition 23 -materiaalista mukaan olisi voinut ottaa minkä biisin tahansa mutta Deadtime stories -herkistelyn olisi voinut korvata vaikka Dysfunctional tai The scum lives on -huudatuksilla. Nothin's alright ja Hammersmith Palais kuuluva Monroen bändin ohjelmistoon tänäkin päivänä.

Peace Of Mind -albumilta mukaan on kelpuutettu mainiot rokkipalat Where's the fire, John ja Make it go away - molemmat biisit ovat täysin kuranttia tavaraa myös tämän päivän Monroe-kokoonpanon keikkasettiin. Vuonna 1999 ilmestynyt Life Gets You Dirty kärsi osittain tukkoisista soundeista - siitä osoituksena levyllä soi albumin nimibiisi. Juurevampi Self destruction blues jyrää miehekkäästi. Watcha Want -levyn näytteet (Stranded ja Telephone Bill's all mine) jäävät löysiksi välipaloiksi.

Toisen levyn osalta kerrataan Monroen uran uuden nousun aikaa. Trick of the wrist ja '78 toimivat keikoilla kympillä. Ballad of the Lower East Side sekä Old King's road ovat ajattomia rock-nostatuksia, vaikka viisuilla ei ole ikää kuin muutamia vuosia. Samaan porukkaan voi liittää uuden biisiin One foot outta the grave.

Aikaisemmin julkaisemattomasta materiaalista Fist fulla dynamite on vauhtisokeudesta välittämätön punk-kaahaus, Simpletown tunnelmallinen 70-lukulainen ylistysviisu. Stiv Batorsin kanssa työstetty It's a lie on paketin pakollinen "arkiston aarre". Hurriganes-coveri Get on soi yllättävän verevänä mutta Slashin kanssa soitettu Magic carpet ride ei nouse missään vaiheessa suurten joukkoon.

Michael Monroen soolouran parhaat on takuuvarma paketti, jota ei ole pilattu liiallisella arkistojen aarteet -tyylisellä virittelyllä. Mikä parasta, Monroen nykykunto on levyltäkin huomioituna aivan timanttia!