Tupac Shakurin syntymäpäivänä debytoi elokuva, jonka aikana pohdin tunnin, voitaisiinko hänet jo ampua. Kestoa on kaksi ja puoli, joten olen armelias. Leffassa on sisältöä ja tunnetta, mutta se on samalla loputon kohtauskokoelma, joka ei osaa rajata, ei noukkia rusinoita pullasta. Ilmeinen esikuva on Straight Outta Compton, joka kertoi osittain samoista räpin kuninkaallisista keskellä kesää. Filmit kiirehtivät, poukkoilevat ja pysähtyvät fiilistelemään, mutta uudempi ei osaa ratkaista sitä ongelmaa, että Tupacin tarina ei mene minnekään hänen näkökulmastaan, jonka virittely on epämääräistä. Hänen murhaansa ei ole selvitetty, joten leffa ei voi tai osaa rakentaa puhuttelevaa tragediaa.

Kun Tupac oli kohdussa, mutsi oli Musta pantteri. Alkumetreillä tiukka muija vapautuu vankilasta ja mylvii lehdistön edessä vakuuttavasti. Ymmärsin, että nuori Tupac on marinoitu ihmisoikeusagendalla, mutta vaikka matka alkaa melkeinpä isin siemensyöksystä, filmi ei varsinaisesti kerro Tupacin noususta eikä kehittymisestä ihmisenä ja taiteilijana. Kun hän on aikuinen, hän räppää. Hän on paras ja naps, leffatähti. Ollessaan paras hän joutuu selittämään valkonaamoille, kuinka tärkeää on käsitellä slummeja lyriikoissa. Tupacin näyttelijä Demetrius Shipp, Jr. myy spiikin. Pääasiassa elokuva kertoo kuitenkin siitä, minkälaisiin mulkvistipiireihin Tupac ajautui. Kehyskertomuksessa hän on vankilassa.

Seuraava ristiriita ei ole yksin leffan vika. Luin Wikipediaa ja sielläkin se on pelkkä sivumaininta, että Tupac ryhtyi yhtäkkiä ammuskelemaan ihmisiä. Musta mies haavoitti valkoisia, jotka ovat ammatiltaan poliiseja? Päätyikö hän sähkötuoliin vai Ku Klux Klanin roviolle? Ei, kun asia unohdettiin, joskin se vaikutti myönteisesti levymyyntiin. Se käy järkeen, miksi elokuva pysähtyy käsittelemään raiskausoikeudenkäyntiä, joka vei Tupacin sinne vankilaan - paitsi että äsken sama psykopaatti ammuskeli ihmisiä. Tupac epäilee oikeudessa, että valkoinen tuomari on asenteellinen. Jos elämme hetkessä, hänellä on pointti, mutta hahmonkehitys on lievästi sanottuna tyritty, kun fiksulta haiskahtava äijä voi ammuskella huvikseen. Jenkit ovat hulluja.

Veikkausten mukaan Tupacin teloittivat muut bling bling jou-mänit. On siis loogista, että leffa panostaa teemaan "jokainen broidi ei ole broidi". Tupac ei pidä viranomaisia broideina ja broiditkin ovat (albiino?)susia (mustien?) lampaiden nahoissa. Osa vanhemmista afroamerikkalaisista paheksuu Tupacin väkivaltaisia ja seksistisiä sanoituksia. Asia tulee selväksi - ja leffa jatkuu. Karhumainen levymoguli Suga Knight on mielenkiintoinen uhka kuten Straight Outta Comptonissa, mutta filmien ero on selvä: Tupac passivoituu nallen varjossa, eikä se ole kaksinen tarina. Vanhan vitsin mukaan Tupacia kutsuttiin Onepaciksi sen jälkeen, kun häntä ammuttiin kasseille. Munattomaksi en häntä hauku, mutta niin.

Tasapaksuna ja terävistä huippukohdista vapaana sinänsä miellyttävä räp-möykkä korostaa loputtomuutta. Lyriikoita ei ole tekstitetty, joten unohdin keskittyä niihin toisinaan. Elämä on sumeaa juhlaa. Wazzup, my man? Puosta tempaistaan lisää triplaplatinaa. Joku saa taas känkkäränkkäkohtauksen. Naiset uskoakseni lausuvat useamman järkevän sanan kuin Straight Outta Comptonissa, mutta myös esineellistämiseen on panostettu: pari löydettyä takapuolta ovat niin yliluonnollisia, että uuden Baywatchin epäpätevyys korostuu. Taide-elokuvassa se voi olla ominaisuus, kun hahmo ajelehtii saaden satunnaisia itsetietoisuuskohtauksia, mutta ns. taide-elokuvilla ei ole tarvetta luetella mahdollisimman paljon fanien tuntemia yksityiskohtia. Tupac selvästikin on ristiriitainen ja kiehtova henkilö, mutta hänen päänsä sisälle meitä ei kutsuta.