Tositarinan inspiroima Army of One kertoo kylähullusta, joka yrittää löytää Osama Bin Ladenin. Harva leffa vakuuttaa parissa minuutissa, että loputkin 80 ovat kidutusta. Kertojan aloittaessa etäännyttävät selittelyt, riippuliitävä Nicolas Cage virkkoo "uli uli uli", tai jotakin. Miten tähän on tultu? No, kun sankarimme Gary oli lapsi, hänen ilmapallonsa puhkaistiin. Gary seisoi hetken paikoillaan tietäen olevansa Jumalan valittu. *Ensimmäinen vilkaisu kelloon*

Kroonisesta visiottomuudesta kärsivä teos ei päätä edes sitä, onko vahvin Garya ajava voima harhainen uskonnollisuus, harhainen isänmaallisuus, seksin puute tai muu. Kimittävä Cage ei myy itseään ihmisenä. Yleensä kun lopputekstien aikana tarjotaan kuvaa historiallisista henkilöistä, leffat juhlivat autenttisuuttaan, mutta tässä tortussa temppu on viimeinen solvaus, sillä todellinen Gary ei ole mikään saatanan Mikki Hiiri. Jos Cage jotakuta ihmiseksi luokiteltua näyttelee, niin Nicolas Cagea, eli eräänlaista Johnny Deppia, jos Depp olisi kokenut 20 floppia ja hermoromahdusta enemmän.

On varottava, etten saa yksityiskohtia kuulostamaan johdonmukaisilta. Kotona Jenkkilässä Gary haukkuu ulkomaat, mutta kun hän päätyy Pakistaniin, hän pääasiassa nauttii vieraanvaraisten paikallisten seurasta. Hahmonkehitystä tämä ei ole, koska ei ole hahmoa. Koeta huviksesi uskoa amatöörimäiseltä improvisoijalta haisevaan Cageen, joka uhoaa: "Kaveri, älä osta vessanpyttyä, koska se on Afrikasta! Siellä on pygmejä! Sun kakka ei mahdu niiden pyttyyn!" Kertoja auttaa kitkemään vilpittömyyden, joten on haastavaa edes hämmentyä elämyksellisesti. Leffa poukkoilee, töksähtelee ja sanoo suoraan, mitä sen piti sanoa.

Russell Brand näyttelee Jumalaa. Söpöllä peikolla on taito pitää mielenkiintoa yllä selitellessään pöhköyksiä brittiaksentilla. Jos tehtäisiin Jeesus-parodia, jossa Jeesus turhautuu toistuvasti seuraajien tulkintoihin, Brand olisi nappivalinta rooliin. Ja arvoton hänkin on, kun hahmo on ajanhukkaa tyhjäkäynnin keskellä. Siinä ei ole logiikan häivähdystä, että sarkastinen, kettuileva, Loki-tyyppinen jumala on mielisairaan juntin käsitys korkeimmasta voimasta. Hukattu tilaisuus on iso, jos ohjaaja Larry Charles seisoo kiihkoateistisen Uskomatonta-dokumenttinsa takana. Brand-jumala mainitsee, että hän teki ihmiset, tai ehkä ihmiset tekivät hänet... eikä Charles silti oivalla, että kun sekopää kuvittelee olevansa Jumalan asialla, leffa voisi osoittaa, että Jumala on vain hänen persoonallisuutensa piirre.

Mielenkiintoisesta mielipuolesta on tehty parodia. Käsittääkseni parodioita tehdään, koska tahdomme nauraa tutuille asioille ja nähdä ne uudessa valossa: "parilla ensimmäisellä" Gary-leffalla on velvollisuus määritellä, kuka hän on. Tarjottu versio puhuu Jumalalle, mutta pian taas liehittelee entistä ihastusta, jolloin motiivi kukkoilulle vaikuttaa olevan pesä. Nainen on antihahmo, jonka olemattomat reaktiot hulluuteen ovat ainoa muistutus siitä, että Charles on myös Boratin ohjaaja. Kun sketsihahmo hyökkää nurkan takaa, oikean ihmisen reaktio voi jäädä vaisuksi. Antihahmo ei reagoi jatkossakaan, vaan tukee hulluuden jatkumista.

Junttien pilkkana leffa on arvoton. Donald Trumpin nostaessa vaatimustasoa, Boratinkin saavutukset ovat laimentuneet, joten pyttyuho ei rekisteröidy ironisena yhteiskuntakritiikkinä. Kreisikomediana näin vaisu leffa on arvoton. En kiellä Garyn parodioimista, mutta jos homma halutaan lyödä läskiksi, eikö olisi hauskinta päästää setä aidosti ramboilemaan? Tarantino teki vastaavan tempun draamassa. Army of One ei voisi olla ontompi, ei laiskempi.

En ryve negatiivisuudessa. Se oli melkein viihdettä, kun analysoin hukattua potentiaalia. Cage palautti mieleen viimeisen kerran, kun näin Alzheimer-mummoni, joka ei enää muistanut minua. Cage ei ole yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, mutta pidän hänestä ja osasin suhtautua tähänkin tilanteeseen kypsästi ja kiihkoilematta ja tehdä rauhan hänen muistonsa kanssa.

Jos aihe kiinnostaa, muista Morgan Spurlockin dokumentti Missä luuraa Osama Bin Laden?