The Lure on tappajamerenneidoista kertova puolalainen pehmopornomusikaali. Meh. Olisipa leffa tai olisimmepa me kaikki vähän eeppisempiä. Tahtoisin arvostelujeni olevan musikaalinumeroita.

Oo joo joo, leffa näyttää oudolta!
Oo joo joo, leffa näyttää ihan muulta!

Okei, elikkä fisulla on pyrstössä limainen tussu.

En vielä paljoa hihku!
Leffa on pervo, mutta onko se ihku?!

Älä käsitä väärin, joo, outoa on jumalauta,
muttei tämä öisin mua nukahtamaan auta.

Tyttöjen päät pilkistävät lätäköstä. Toinen on ilkikurinen ja toinen neutraalimpi, mutta uhkaavaa ja viettelevää on molempien laulu. He metsästävät ihmisiä krottikalamaisine kitoineen kuin vampyyrit. Mutta nyt heistä tulikin tissibaarin vetonauloja. Asiakkaat taputtavat. Noin muuten vaisut reaktiot määrittelevät leffan tyylin. Tuu kattoon, palkkasin merenneitoja: ihmismuodossa niillä on nuken alapää, mutta jos ne kastuu, kalanhajuinen reikä ilmestyy näytille! Töks, töks. Normipäivä. Tasapaksuutta korostaa se, että osa sisällöstä haihtuu väkisinkin, kun puolalainen filmi tekstitetään englanniksi suomalaiselle (R&A-festivaaleilla, tai jos hankit leffan ulkomailta). Katsoin pari hetkeä uudestaan ja teksti oli yhä hepreaa. Myös kiinalaisen The Mermaid -jättihitin viehätys jäi osittain mysteeriksi.

Sitä saa pohtia, mikä on juoni tai teema. Hyväuskoiset tytöt esineellistetään ja heitä hyväksikäytetään, mutta he ovat tappajia ja heillä on kivaa. Tunnelmallisten yökerhoesitysten ohella mukana on "kaikki tanssivat kadulla" -tyyppinen musikaalinumero. Ymmärsin sen ja pidin näkemästäni, mutta musikaalin ilmaisuvoima voi olla monikymmenkertaista ja sen pitäisi olla, kun tavoitteita määritellään. Raha, maine ja rakkaus mainitaan. Pysyvästä muutoksesta ihmiseksi puhutaan. Lopulta se varmistuukin, että filmi mukailee H.C. Andersenin Pientä merenneitoa epädramaattisesti. Toinen tytöistä tahtoo nätin pojan, joka valitettavasti on pinnallinen emätinfani, eikä Troy McClure.

Vikaa ei ole näyttelijöissä. Useammin kuin kerran tahdoin huutaa ohjaajalle, että ota lähikuva ja tee puhutteleva alleviivaus hahmon ehdoilla. Merenneidoilla on tarvittavaa unelmakeijutyttö-karismaa. Yökerhossa työskentelee myös keski-ikäinen kikkarapäinen laululintu, jonka naamasta näkee, että hänellä on historiaa, vaikkei hän tee mitään. Yhdestä mukana pyörivästä äijästä mieleen jäi tasan se, että hän tanssii hulluna kuin kuka tahansa slaavi vodkapullon jälkeen. Tarkoituksellistahan tämä kaikki möllöttäminen ja todellisuudesta etääntyminen tietenkin on. (HUOM! Muista kopioida tähän yhteiskuntakritiikkisontaa jonkun edellisen itäeurooppalaisen filmin arvostelusta.)

The Lure ei ota itseään vakavasti, joten pelottava se ei ole, vaikkei se toisaalta ole järin hauskakaan. Teos on erikoinen yhdistelmä taidetta ja roskaa. Parisataa aivopierua vähemmän nähnyt arvostelkoon absurdit asiat omasta näkökulmastaan, jota kadehdin. Andersenin ja Disneyn versiot viittaavat sukupuolenkorjausleikkaukseen, mutta jos et ole samaa mieltä, teeman tökerö käsittely The Luressa saattaa tuntua muultakin kuin teeman hitusen tökerömmältä käsittelyltä. Leffa ymmärtää pysyä lyhyenä, joten värikkäät, kieroutuneet ja usein somat kuvat tekevät siitä toimivan kuoren tutulle sadulle. Vanhat mietteet saa kaivaa esiin.

Epäselvyys on ominaisuus tiettyyn pisteeseen saakka. Katsoisin lumoutuneena virnisteleviä, delfiinityyliin kommunikoivia toplesshirviöitä, jos kylkeen lyötäisiin päähenkilö, joka määrittelee sen, mikä on outoa. The Lure olisi automaattisesti parempi, jos se arvostaisi hahmoja enemmän kuin outoilua. Kirjoitin tähän, että yksi lähes tunteellinen hetki lässähtää, koska ohjaaja vodkapäissään näkee vain tilaisuuden törttöillä, mutta hän onkin nainen, joten feministinen manifesti tämä varmasti on.

Sarkasmi on kelpo renki, mutta huono isäntä. The Rocky Horror Picture Show ja Repo! The Genetic Opera löytävät keskitien suurten intohimojen ja väkevän sarkasmin väliltä jopa hämmentävän helposti. Rockyn uusi versio ja The Lure alleviivaavat edelläkävijöiden saavutukset, mutta eipä kauhumusikaaleja liikaa ole.