Honk honk! Kun tyttö ja poika vaihtavat ruumiita, tissejä on puristeltava. Vitsi on pakollinen ja se toimii automaattisesti, mutta varhainen laadun merkki on se, että your name. osaa ottaa vitsin omakseen yksinkertaisesti ajoituksella. Hämmentävien ensiminuuttien jälkeen mahdollisuudet avautuvat. Vaihdos on väliaikainen, mutta toistuva, joten päähenkilöt pääsevät heti tutustumaan siihen, miten he ovat toistensa elämät pilanneet.

Sitten niiden mahdollisuuksien ohi kelataan montaasissa. Kun se alkoi, rakkauteni oli roihahtamassa. Hymyni ei hyytynyt, mutta hämmennyin uudelleen, sillä leffa käy läpi 45 minuutin edestä tarinaa sekunneissa. Tämä ei olekaan uusin ruumiinvaihtokomedia tyyliin Perjantai on pahin. Leffa kiirehtii, jotta se ehtii käsitellä vakavampaa ja fantastisempaa sisältöä. En paljasta juuri mitään siitä. Juoni on jäynä.

Vaihdokset vaikuttaisivat liittyvän meteoriittiin, joka ohittaa maan. Vaihdokset ovat kuin unta, joten osapuolilla on vaikeuksia muistaa kaikkea jälkikäteen. Säännöiltä ei tule vaatia liikaa järkeä. Päähenkilöille matka on maagista, tunteellista kohtalon johdatusta; déjà-vuuta, deliriumia. Sivuhahmot ovat heitäkin hullumpia, sillä monet ovat pian mukana juonessa, kun heille jotakin pimeää selitetään.

Tyttö asuu japanilaisia perinteitä kunnioittavassa kylässä. Hänen mummonsa satuilee kummia. Kiinnitin enemmän huomiota siihen, että tyttö tahtoo olla poika Tokiossa. Kun tyttö on poika Tokiossa, tyttöpoika tahtoo iskeä naisen, vaikka muukin olisi mahdollista: yksi pojan kaveri punastuu, koska tyttöpoika on "jotenkin söpö". Hö? Myöhemmin, kun tyttö on tyttö (?), hän leikkaa hiuksensa, kavereiden aukoessa silmiä klassiseen (käsittämättömään) hattoro hirohito kamikazeee -tyyliin. Homotutka ja vastaavat värkit piippailevat. Mutta ne mummun satuilut ovatkin olennaisempia juttuja?

Leffa flirttailee erilaisten identiteettikriisien kanssa selkeämmin, kuin Disneyn sadut, mutta selkeämmin leffa myös kumoaa tulkinnat, kun pääasiallista juonta käsitellään. Ehdin maistella mm. sitä ajatusta, että päähenkilöt ovat yksi ja sama henkilö. Päässäni alkoi soida Sparksin biisi "Falling in Love with Myself Again" (löytyy alta). Tämä johtunee kuitenkin vain siitä, että samaistun niin moniin hahmoihin, etten todella samaistu kuin Shang Tsungiin ja etsin uutta Tsungia. En pitkästynyt, juu. Tunteellinen leffa tasapainottelee herkullisesti nerokkuuden ja hulluuden ja villiyden ja epäpätevyyden rajoilla.

Jos ohjaaja Makoto Shinkai tekee seppukun, älä syytä minua. Tämä ylistetty teos on kaikkien aikojen menestynein anime-elokuva, mutta Shinkai on pahoillaan, koska "rahat loppuivat kesken" ja "leffa on keskeneräinen". Voi Shinkai. Useimmat leffat ovat kakan kopiointia. Sinä todella kovasti yrität ja kokonaisuus on kiehtova ja muodokas, jos pari yksityiskohtaa tuntuukin unohtuvan.

Teos ei haasta edellistä ennätyksen haltijaa Henkien kätkemää, jos puhumme visuaalisen puolen persoonallisuudesta, mutta satunnainen pöheikkökin voi näyttää pirun fantastiselta. Taustataide on usein animen uljaimpia piirteitä, mutten muista, että olisin tätä yksityiskohtaisempaa elävää maalausta kankaalla nähnyt. Hahmoanimaatio on aina useampaa astetta heikompaa, mutta kynäilijät hallitsevat eritoten kehonkielen.

Kaiken huomion vaativat aivopierut ovat lähellä sydäntäni, koska ne ovat lomaa todellisuudesta. Mainittakoon tässä yhteydessä, että kiitelty tv-sarja Legion on poikkeus sääntöön. Ensimmäisen jakson aikana kituessani tahdoin rakastaa sitä. Tämän leffan tavoin Legion esittelee nopealla tahdilla kokoelman korkealentoisia ideoita, joista jokaisesta tahdon kuulla lisää, vaikka ne ovat tuttuja (kaikki on). Legionin pilottijakso ei saa aikaan toimivaa inhimillistä koukkua, joka sitoo, vaan jakso virnistelee sarkastisesti, tehden liikaa ja liian vähän. Pääset pidemmälle, kun puristelet tissejä punastellen pari minuuttia, ennen kuin oksennat nerokkuutesi katsojan niskaan. Tämä leffa tuntui joltakin koko ajan, ymmärsinpä yksittäiset hetket oikein tai en.