Frantz on ensimmäisessä maailmansodassa kaatunut saksalainen mies. Kihlattu Anna on asettunut hänen vanhempiensa luo. Tohtori-isän silmäpussit nykivät, kun fransmanni Adrien vierailee Frantzin haudalla. Hintelällä, Adrien Brodylta nenän varastaneella ranskalaiselle on sanottavaa... Mutta mysteereitään leffa jaksaa pantata. Mikä on isoin idea? Saksa maailmansotien välissä on kiehtova kolkka. Monet ovat katkeria ja Annasta haaveileva kaljuuntuva pensselisetä on töykeä, joten: Hitler on tulossa? Adrien on miehistä herkin, joten homotutka piippaa? Anna mainitsee, että Ranskassa kaatuneen hauta on tyhjä? Myös yksi viimeksi viime vuonna käsitelty klisee putkahti mieleeni alkumetreillä, mutta se on jo liian spesifinen mainittavaksi. Hahmot eivät pohdi kaikkea tätä, vaan osa vihjailusta on katsojan harhaan johtamista. Halutessasi se on ominaisuus, kun taide-elokuva sallii aivoakrobatian, eli sisällön seli-selittelyn.

Ehkä yksinkertaiset sydämemme vain koettavat ymmärtää ihmisparkoja. On somaa, kun Anna ja Adrien ystävystyvät alakuloisuuden yhdistäessä heitä. Ehkä on sivuseikka, mitä kukakin on tehnyt tai tekee, kun helvettikin on anteeksi annettava. Älä mainitse sotaa! (Mainitsin sen kerran, mutta taisin selvitä puhtain paperein!) Tohtori ilmoittaa, että kaikki ranskalaiset ovat konnia. Se ei ole törkeä paljastus, että hän leppyy: sivunaamojen kehitykselle liikenee vain sekunteja. Jöröttävät perusäijät ovat nihkeitä ja Frantzin äiti on herttainen mummeli, kuten ensisilmäykset kertovat. Adrienin tulkitsija Pierre Niney osaa lahjakkaasti ilmaista, minkä tyyppisiä myrskyjä Adrienin sisälle mahtuu, vaikkei hahmo paljasta kaikkea vielä, eikä vieläkään. Se auttaa, että mies näyttää siltä, miltä hänen nimensä kuulostaa (phjier njinöy).

Vihjailu on hahmojen varautuneisuuden kunnioittamista - ja jekkuilua. Erään paljastuksen jälkeen jännitteet alkavat haihtua, koska teemat vain jätetään alastomina esille ja virheelliset olettamat katoavat tarpeettomina. Leffa esittelee uuden mysteerin, joka toimii pintapuolisesti yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta ei tietenkään onnistu palauttamaan sitä tunnetta, että kaikki on tarkkaan harkittua. Jälkimmäinen puoli jatkaa hyväksyttävästi sen painottamista, ettei kansoilla ole mainittavasti eroa, joskaan en keksi, miksi kukaan taidetta katsova muutakaan ajattelisi. Joku Trump on luultavasti naureskellut teoksen vaatimattomille lipputuloille Twitterissä.

Kuvasto ei ole kokonaan mustavalkoista. Katsoja ansaitsee käsikirjoitus-Oscarin onnistuessaan selittämään tämän idean. Mustavalkoisuus perustyylikkäästi symboloi itkuporun jälkeistä hiljaisuutta. Jokainen onnellinen hetki ei ole värillinen. Jokainen värillinen hetki ei ole onnellinen. Onko jokainen värillinen kohtaus kuvainnollisesti väritetty, tms? Pohdin asiaa hyvän tovin ja värikoodisudokussa vaikuttaa olevan jokin virhe. Toisinaan temppuilu on somaa ja toisinaan koomista, joten elämyksellistä se on alati. Ajatusleikkejä hämmentävyys ei pilaa. Korkeakontrastinen mustavalkoisuus on keskimäärin elämyksellisempää kuin 3D (valitettavasti), joten orgasmeja en saanut värien vilahtaessa.

Harrastetaan aivoakrobatiaa. Se teema tulee moitteettoman selväksi, että jotkut ovat sitä mieltä, että on arvokkaampiakin asioita kuin totuus. Jos verrattain yksinkertainen leffa johtaa katsojaa harhaan antaakseen katsojan nauttia muustakin kuin virallisesta totuudesta, miten nerokasta taide on?! Nerokas on vahva sana. Taideleffa on tarkoituksensa täyttänyt, kun tarinassa on helppotajuista inhimillisyyttä ja viinipullon kokoisia pulmia yliaktiivisille ajattelijoille. Miellyttävä elämys venyy vain joitakin minuutteja yliajan puolelle, väittääkseni. Lyhyt arvostelu: valitse tämä, jos olet kriitikko, paitsi jos Hyppelihiiren stop-motion spectacular himottaa enemmän.