Terveessä ruumiissa on helpompi kasvattaa terve sielu, mutta kuollut liha on vain sielun paskaa. En halua paskaa nähdä. Se ei kuulu ruokavaliooni. Silti pierevästä ruumiista kertova Swiss Army Man on mielestäni viime vuoden paras elokuva ja ruumishuonejännäri After.Life on jäänyt mieleen. Onko tämä paradoksaalista, vai helposti ymmärrettävää? Jos ensimmäinen leffan herättämä ajatus on "voi ei", sillä on tilaisuus tehdä vaikutus. The Autopsy of Jane Doe vaikutti laadukkaalta kauhulta niin kauan kun en katsonut sitä (koko aikaa). Halusin leffan kokea, koska en halua nähdä alastoman ruumiin halkaisua; vastaavasti 50-luvun Kärpänen on yksi suosikkielokuvistani, koska en nuorena uskaltanut katsoa Kärpästä kohti. Pelkäisinpä yhä enemmän.

On synkkä ja myrskyinen yö. Kuolinsyyntutkija Brian Cox ja hänen poikansa Emile Hirsch eli Speed Racer saavat kiireisen keikan. Oudolta rikospaikalta on löydetty tuntemattoman naisen ruumis (Jane Doe = Maija Meikäläinen). Murtuneet luut ja arpeutuneet sisäelimet antavat ymmärtää, että nainen on kokenut helvetin, mutta ulkoisesti Jane ei näytä traktorin alle jääneeltä, vaan hiljaa pois nukkuneelta. Mysteeri esitellään osaavasti. Harkitut kuvakulmat kunnioittavat sekä työhön rutinoituneita hahmoja että katsojaa; etäännyttävän toteavaiset ja makaaberit otokset tukevat toisiaan. Coxin täyteläinen karisma ja Hirschin lievä, luontainen nilkkimäisyys herättävät odotuksia.

Että jotta - AAH, KISSA HYPPÄÄ NURKAN TAKAA!

Ensimmäinen pöö-kohtaus on vaisu vitsi, eivätkä muut ole mainittavasti iskevämpiä. Monta kauhupätkää on jäänyt arvostelematta, koska tällainen kritiikki on tympeää. Kauhun arvo on huumoriakin selvemmin kiinni kokijasta. The Autopsy väittääkseni muuttuu koomiseksi tusinatuotteeksi, kun tarina pääsee vauhtiin, mutta seurasin sitä mielelläni ja 15 vuotta sitten olisin nähnyt painajaisia. Jo silloin kun ruumiin kunto yllättää päähenkilöt, Speed Racer näkee outoja ilmiöitä musiikin varmistaessa, että ymmärrät, mikä kaikki on mahdollista. "Hillitysti oudot" tapahtumat tapaavat olla vähemmän outoja kuin pelkät vihjeet, kun lajityyppi on käynyt tutuksi.

Selitysten jälkeen jäljellä on yksi kysymys: entäs sitten? Oliko tämä edes tarina, vai pelkkä tunnelmapala? Älykkyys on harvinaista, mutta illuusio siitä, että kaikki on harkittua, voi olla arvokas. Saw-elokuvat ovat järjetöntä roskaa, jos niin väität, mutta niiden hienous piilee siinä, että ne vaikuttavat noudattavan vahvaa vaihtoehtoista logiikkaa: vessaan lukituilla miehillä ja ruumiilla oli yhteys. The Autopsyn aikana pyrin painamaan mieleen jokaisen hahmojen suhteita avaavan sivulauseen, mutta se ei ole tarpeen. Teemat ovat keskenkasvuisia. Puolivälin jälkeen saamani ahaa-elämys oli jo valitettava: kun yritin perustella ontuvatkin tyylivalinnat, keksin loppuratkaisun, jonka olisin tahtonut nähdä. Se on kuitenkin kehu, että jaksoin ajatella. Tylsäksi tämä ei ehdi käydä.

A-luokan kyvyt ansaitsevat puolikkaat kiitokset B-luokan tarinan elävöittämisestä. Sitä en usko, että intohimoisten taiteilijoiden visiot törmäilivät kuvauspaikalla. Päähenkilöt esittäytyvät oikeahkoina ihmisinä, mutta mitä jyrkempi on käänne, sitä elokuvamaisemmin he reagoivat: kliseiden kirjan mukaan reaktiot tulee pitää vaisuina, ellet ole varma, että katsoja hyperventiloi hahmon tahtiin. Alkupuoli on suhteellisen, asiallisen hienovarainen, kun huomioidaan, ettei moni kehtaa tällaista leffaa tiskille kantaa, mutta lopulta "hienovaraisuus" tarkoittaa vain sitä, ettei pöhkö show kehtaa tai osaa ampua yli sillä tavalla, jolla kulttimainetta ansaitaan. Jos kauhufani on esiturtuneessa intohimovaiheessa, tai täti, tai punaisella puurolla elävä psyko, hän lisätköön arvosanaan extraa.