Rikkaat riistävät. Planeetta pyörii. Syrjäseudut autioituvat. Elämään kyllästynyt Chris Pine yrittää pölliä takaisin sen verran, että jälkeläisten kohtalo saadaan oikeudenmukaisille raiteille. "Vain kun mun on nälkä", virkkoi hiomaton timantti? Rikos on rikos. Omien vanhojen, lihoneiden siittiöiden palvelu on vaistoihin koodattu itsekkyyden muoto. Mutta onko synneillä todellisia uhreja? Keikan on tarkoitus olla siisti, mutta se kannattaisi tehdä paremmassa seurassa, sillä linnassa jo istunut sosiopaattiveli Ben Foster arvostaa elämäänsä siten kuin Grand Theft Auton pelaaja hahmoaan. Mm. leikkaus- ja teksti-Oscareista kisannut tyylikäs moderni länkkäri Hell or High Water tempaisee tunnelmiin ja antaa vihiä kutkuttavista ristiriidoista jo kun veljeksillä on pussit päässä, heidän pötkiessään pankista pakoon.

Länkkäreissä sössöttämisen asiantuntija Jeff Bridges yrittää saada pojat nalkkiin. Herra Texas Ranger on tietenkin jäämässä eläkkeelle puolen tunnin päästä. Hän tekee teräviä päätelmiä ja väliajoilla pilkkaa partneriaan Gil Birminghamia, jolla on intiaanien verta. Tauottoman takaisin tylyttämisen sijaan inkkari pyörittelee silmiä, koska hänkin tietää, että nämä sinänsä karismaattiset, omaan sarkastiseen epäaitouteensa ihastuneet kukkoilijat ovat aivan saatanan kulunut juttu. En tietenkään kritisoi ehdokas Bridgesiä, joka on harmoniassa tavoitteiden kanssa ja osaa tuoda viiksisössötykseen tunnetta. Hiljaiset hetket antavat materiaalin hengittää ja kypsyä. Kunkin miehen aiempi elämä alkaa väkisinkin täyttyä mielikuvituksessa. Yhtä suuri ansio on kuitenkin se, ettei pääpiirtein tutunlainen teos teeskentele olevansa enempää kuin se on: ajojahti huipennetaan sillä tapaa suurieleisesti kuin ontompienkin toimintajännärien fani vaatii. Surumielinen taide ja jännähömppä ovat tasapainossa.

Birmingham vertaa keskiluokan heikentyvää asemaa suoraan Amerikan alkuperäiskansojen kohtaloon. Teema kytee taustalla, joten minkä sortin vastarinta on sallittua? Oikeastiko kysyn? Pöh. En osaa vastata. Tosielämän rähisijät ovat pelottavia pellejä. Suomenkin pienissä muuttotappiokunnissa saatetaan samaistua siihen, miten laajoihin, tyhjiin tiloihin tiputetut hahmot ovat menettäneet uskon tulevaisuuteen eri tavoin; sen sellaiset mietteet tekevät antisankareista suloisempaa humpuukia. Oman tienooni tilanteesta en tiedä mitään. Edellisissä kuntavaaleissa ehdokkaani kuulemma paljastui mulkuksi, mutta pidän sen verran taukoa hitaasta kuolemisesta, että käyn äänestämässä uutta kiltin näköistä hyypiötä, josta löysin pari riviä tietoa - viva lá resistance. Kun elokuvaa yleispätevänä satuna ajattelee, niin surumielisyys, yrittäminen ja traagisuus ovat samaistuttava asiain järjestys.

Leffa ei koskaan vaikuta silkalta eteenpäin ajelulta, koska totuus veljesten suunnitelmasta paljastuu koukuttavan rytmikkäästi (ja suuntavalinnat ovat siksakia). Elokuva ei aidosti yllätä, mutta selkäranka on rautaa. Elokuva on persoonallinen, jos tämä tarkoittaakin ensisijaisesti sitä, että tämä tahdottiin tehdä ja siksi kliseitäkin pysähdyttiin ajattelemaan - toisinaan enemmän, kuin ajattelemme kliseisten päiviemme kulkua. Muiden ryöstöfilmien hengessä Hell or High Water harjoittaa sekä aggressiivista että nokkelampaa mustaa huumoria, mutta se myös kantaa vastuunsa ja harkitsee, milloin kontekstia on annettu riittävästi, jotta materiaalin voi elokuvamaisesti romantisoida.

Näyttelijöille on vielä heitettävä iso yhteinen kehu. Tämä on ainoa arvostelu, jonka olen kirjoittanut kuukausi leffan näkemisen jälkeen (käytin ulkomaisen lahjakortin ennen Oscar-gaalaa). Yleensä teos pitäisi katsoa uudelleen, mutta merkityksille perustuva muistini muistaa monia tuoreempia elokuvia kirkkaammin esimerkiksi sen, kuinka tämän pätkän sivuhahmoillakin on pieniä, kokonaisuuteen liittyviä ja sitä kautta puhuttelevia hetkiä. Saman kirjoittajan ylistetty Sicario ja toinen masentunut moderni länkkäri Menetetty maa olivat silmissäni etäännyttävää, itsetyytyväistä temppuilua, mutta tämä pätkä tuntuu kertovan totuuksia kamalista, sympaattisista ihmisistä sekä hiljaisina että äänekkäinä hetkinä.