Logan ottaa Wolverinen vakavammin kuin Yön ritari -trilogia ottaa Batmanin. On oikein arvattu, että uskottavuutta haetaan mielikuvitusta rajoittamalla, mutta ei leffa Wolverinea häpeä. Paranemiskyky on yhä yliluonnollinen ja Professori X:n mieli on yhä joukkotuhoase. Wolverine on vanha, sairas ja mutanteista viimeinen, joka voi huolehtia 90-vuotiaasta professorista, jonka ydinpommidementia pysyy kurissa mömmöillä. Eräässä kohtauksessa professori on järkevän ajatuksen jäljillä, mutta mieli harhailee. Wolverine käskee höppänän syödä lääkkeensä ja näyttää, että suu on tyhjä, joten professori tottelee ja näyttää kieltä kuin lapsi. 17 vuotta näitä hahmoja on seurattu ja nyt he ovat totta.

Vuosi 2029 selitetään vain mutanttien kohtaloon toisinaan viittaamalla. Days of Future Pastin tyylistä maailmanloppua ei koettu. Koska tunnelmat ovat alakuloisia ja futuristisuus on rajoitettua, sain vaikutelman, että ihmiskunta on kieltäytynyt kehittymästä - plää plää Donald Trump jäkä jäkä - ja silloinhan toinen jalka on jo haudassa. Kuten monet väsyneet, kihtiset, elämään pettyneet sankarit, Wolverine saa tilaisuuden kehittyä tai palata mieheksi, joka hän joskus oli. 11-vuotias tyttö tarvitsee apua. Wolverinea ei kiinnosta, mutta vaihtoehtoja ei jää, kun konnat pistävät paikat remonttiin ja tyttö leikkaa yhdeltä pään irti vastaavilla kynsillä, jotka Wolverinella on mätivien haavojen takana.

Hahmot kävelevät eteenpäin. On kenties olemassa turvasatama lapselle. Likka on vakuuttava mukaelma kliseestä, jossa viaton pikkutyttö on tosiasiassa helvetin perkele, joka on tosiasiassa viaton pikkutyttö - tätä monet tytöt oikeastikin ovat. X-Men Origins: Wolverinea ei kannata katsoa nyt, jottet tapa intohimoja, mutta jos olemme sen nähneet, voimme kaivaa esiin huteran muiston Wolverinen omasta lapsuudesta. Hän on aina tappanut ja silponut ja kuolemattomana hän aina päätyy teurastamaan lisää. Muistot uhreista vaivaavat öisin. Tyttöversio on magee kuin Hit-Girl, mutta se tulee ilmi, ettei tämä ole lupaava alku elämälle. Sarjan paino tuntuu. Silti sarjan sekavuutta ei ole tarpeen muistella missään välissä.

Sisäiset demonit ovat merkittävin vastustaja. Hienoa. On ilmeistä, että sairaalle Wolverinelle konekiväärituli on harmi, kuten sade on myrskystä selvinneelle vaarille All is Lostissa, tai viima on karhun raiskaamalle DiCapriolle The Revenantissa: henkistä voimaa tarvitaan. Tämä sanottuna, roistot ovat saamarin laimeita. Uskoakseni he ovat tarkoituksella typeriä. Älyvapaus yhdistettynä moraalittomuuteen ja vallanhimoon on luonnonvoima, joka ei jätä Wolverinea rauhaan ja sehän jopa loi hänet. Jälkimmäisellä puoliskolla ymmärsin paremmin perusidean (sitä on melko vaikea olla ymmärtämättä) ja rakastin sitä, joten en yritä ratkaista pintavirheitä ehdottamalla, että "leffassa pitäisi olla terminaattoreita, joilla on räjähtäviä luoteja ja jopa strategia". Toteanpahan vain, että kokonaisuus ei ole täydellinen, koska ehdin haaveilla. Hetkittäin tuntuu, että tyttökin voisi kääntyä ja teurastaa takaa-ajajat.

Toiminta on brutaalia ja kiihkeää ja tarpeeksi käpyyntynyt Wolverine on selkeästi pulassa, jep jep. Hugh Jackmanin ja Patrick Stewartin suoritukset väliajoilla ovat tämä elokuva. Nyrjähtänyt, surumielinen isä-tytär-isoisä-draama on liikuttavaa, eikä minkään supersankarielokuvan materiaalia ole rytmitetty luontevammin. Salaisuus on se, että tämä tahdottiin tehdä. Sama ohjaaja väsäsi The Wolverinen yrittäen miellyttää, kuten Jackman on yrittänyt koko ajan. Logan ei yritä, vaan on palkintoelokuva, joka sallii Jackmanin näyttää, mitä rooli hänelle merkitsee. Logan on itsestäänselvästi kypsin X-Men-elokuva, mutta tämä ei automaattisesti tee siitä sarjan parasta osaa. Aistin yhä sen, kun istuin teatterissa ja näin ensimmäisen X-Menin mainoksen, jossa luetellaan hahmojen kornit nimet. Noin monta supersankaria! Miten paljon mielikuvitusta leffaan voi mahtua?! X-Men-versio Armottomasta kuulostaa hyvältä idealta vasta kun tuolloin heränneet himot on tyydytetty ja ne on.