Ohjaaja Kevin Smithin alaikäinen tytär näyttelee tiukkaan jooga-asuun puristettua pissistä, joka ajautuu taisteluun Smithin itsensä näyttelemää makkaramiestä vastaan. Nakki on natsi. Sen suosima murhatekniikka on peräsuoleen tunkeutuminen. Sakkolihasankareita jahdatessaan natsikyrsä hihittelee ja heiluttelee sormenpäitä. Okei.

Lukuisat Batman-viittaukset muistuttavat, että Smith on fani. Voisiko hän ohjata seuraavan Batmanin? Ei voi, koska hän on Yoga Hosers -ohjaaja, vastasi Smith itse. Yoga Hosers on typeryyden huipentuma ja jatko-osa mursuaiheiselle Tusk-kauhukomedialle. Tiedän – teattereihin saapuu kohta Disney-musikaali, Scorsesen intohimoprojekti ja T2: Trainspotting. Niitä itsekin odotellessani arvostelen tämän teoksen, joka ei ole korvike.

Bratsi on bratwurstista tehty kanadalainen kääpiönatsi. Lisätietojen tarjoaminen olisi jo käsikirjoituksen puhtaaksi kirjoittamista, joten tiivistetään, että tämä potentiaalinen trilogia kertoo omituisten uhkien kohtaamisesta ja muun muassa Colleen & Colleen -teinitytöistä. Heitä näyttelevät yhä Lily-Rose Depp ja Harley Quinn Smith (en tahdo jämähtää teemaan, mutta sivuhuomautuksena: ampukaa minut, jos kuulette Sheeva-Helinä Peltosesta). Johnny Depp tulkitsee toistamiseen etsivä Guy LaPointea, jolla on penisnenä Deppin vaatimuksesta. Jos mietit, miksi mukaan eksyi ranskalaisesta taiteesta tuttu Vanessa Paradis, niin vihje: Depp niistää sinne sun tänne. Jos vanhempasi tuhoavat urasi, se ei ole nepotismia.

Tyttö-Smith ja tyttö-Depp ovat olleet ystäviä lastentarhasta saakka. Näyttelijänlahjoja on vaikea arvioida, mutta heidän välillään on kemiaa ja heillä takuulla on hauskaa. Colleenit ovat sketsiversioita nirppanokkateineistä, tai ainakin kanadalainen aksentti on kärjistetty: "sorry aboot that". Faija-Smith on satuillut, että leffa on teineille suunnattu. Ajatus on nieltävissä aluksi, kun ärsyttävät teinivitsit seuraavat toisiaan. Tekstilaatikkoselittelyt ovat vielä tökerömpiä kuin sen toisen Harley Quinnin leffassa. Niihin ja pimeään dialogiin on toisinaan hankala keskittyä ja kidutus alkaa jo huvittaa.

Tirehtöörin mieli harhailee. Hän selittää lopulta, mitä hän ajaa takaa, mutta se ei mene läpi. Tusk-moka ensinnäkin toistuu: isä-Depp on kuuluisa ja meikattu, joten hän istuu kameran edessä istumisen ilosta. Teininäkökulma unohtuu tyystin, kun isä-Smith vääntää rautalangasta, ettei hän ota itseään vakavasti. Smith tekee tutut populäärikulttuuriviittauksensa ja se on olevinaan huumoria, etteivät nykyteinit tajua. Jos oletetaan, että Depp ja Smith ovat ylpeitä jälkeläisistään, se on melko hilpeää, kun Colleenit laulavat ja toisen isä pillittää. Mutta jokaista kuvakulmaa ei ole tarkoitus ajatella.

Leffa voisi olla ihanan, ällöttävän hapanimelä kulttikomedia Smithin viimeisille faneille, mutta juosten se on kustu. Tämä piti nähdä, mutta en sure, jos Moose Jaws jää tekemättä (se on Tappajahai-klooni, jossa hirvi, mursu ja Colleenit kohtaavat). Smithin seuraava työ on Jay and Silent Bob Reboot, eikä sekään kuulosta hyvältä, sillä vaikka pidän Jaysta ja Bobista... hmm.

Kirjoitin tuohon, että viimeksikin, kun Jayn ja Bobin nimi oli otsikossa (Jay and Silent Bob Strike Back), Smithin pää oli turhan syvällä takapuolessa. Mutta suoleen hänen uusi hahmonsa pyrkii. Kirjoitin nopeasti vaihtoehtoisen repliikin, jolla syytin Smithiä sisäsiittoisuudesta, mutta sekin oli merkityksiltään täysin virheellinen. Tätä miestä on mahdotonta kritisoida.

Arvosana on haaste lukijoille: uskallatko katsoa?