Kuudesta Oscarista kisaava Lion kertoo pojasta, joka eksyy ja 25 vuotta myöhemmin googlettaa, missä hän asui. Merkittäviä juttuja on mainitsematta, mutta painotan, että olennaisin kehu on "Paras kuvaus(ko)". Tarina on totta. Tarina on väkevän tunteellinen ja se valjastetaan palvelemaan jaloja ajatuksia - mutta tarina ei välttämättä olisi keksimisen arvoinen, sillä läheisiä on jo hukattu ja esimerkiksi Oscar-ehdokas Philomena vuodelta 2013 on omaperäisempi tapaus. Etsivätarinat ovat monen intohimo. Jos vähän vitsaillaan, voin kuvitella, kuinka Poirotia fanittava piruparka masentuu aavistaessaan, että tulevaisuudessa vastaus jokaiseen kysymykseen on "no googleta".

Viisivuotias Saroo asuu köyhässä perheessä Intiassa. Enemmän väkeä siellä on kuin Euroopassa, joten kun hän harhautuu kauas, hänen näkökulmastaan se lienee sama asia, kuin jos viisivuotias lappilainen löytäisi itsensä Egyptistä: jopa kieli vaihtuu. Katulapsen lohdutonta elämää kokeiltuaan Saroo päätyy viranomaisten huostaan, mutta hekään eivät keksi, mistä hän on kotoisin. Hänet adoptoidaan Australiaan. Kun Google keksitään, itkemme vielä vähän lisää.

Intia on kiehtovin mesta, jonne en menisi, vaikka maksettaisiin (uskon Helvetin olevan Rhodoksen lentokenttä, enkä kestäisi kamalampaa mielikuvaa). Kulttuuri voi lumota rikkaudellaan ja samanaikaisesti löyhkätä likaiselta ja korruptoituneelta. Joku lehmänpaskassa mumiseva partarusina takuulla on viisas guru ja vähintään yksi tiukka viiksivallu seksuaalirikollinen. Intialaisten markkinoiden tunnelmat voivat olla fantastisempia kuin viittä Disneyn tiimalasikeijua takaapäin seuraava kamera-ajo ja toisaalta se voi herättää ajattelemaan ihmiskunnan tilaa, kun kerjäläisiä on tilanpuutteen vuoksi pinottu päällekkäin - parin metrin päähän sadusta. Kuvittelin, että tottuneen mutta eksyneen Saroon ja muiden lapsiparkojen suuret silmät näkevät kaiken. Kaunista oli sekin, kun tunsin ymmärtäväni vanhempaa Saroota, kun hän pitkästä aikaa muisti jotakin menneisyydestään. Melkeinpä haistoin tämän leffan.

Lasten hyväksikäyttö on iso mörkö taustalla ja juuri siellä. Jos elokuva ei ole uusi Lilja 4-ever, se saa lypsää vain rajoitetusti melodraamaa raskaimmista synneistä ja Lion tietää tämän. Maailman pahuudesta muistutetaan riipaisevasti, mutta kommentit eivät kuulu tähän yhteyteen, joten Lion ensisijaisesti "antaa ymmärtää". Se pikainen vaihe, jossa eksynyt intialainen koettaa sopeutua Australiaan, voisi olla tunnin pidempi perustellusti, mutta myös tarinan tiukka rajaus käy järkeen. Lion luottaa ilmaisuvoimaansa ja tärkeimmän teemansa painoon.

Varttunutta Saroota sympaattisesti tulkitseva Dev Patel ja hänen adoptioäitiään kidmanmaisesti tulkitseva Nicole Kidman kisaavat sivuosa-Oscareista. Patel on pääosassa puolet ajasta, mutta se on totta, ettei hän kannattele elokuvaa, vaan ylläpitää saavutuksia. Iso aikahyppy lähes poikkeuksetta potkaisee katsojaa puohon. Patelin, Kidmanin ja Saroon tyttöystävää tulkitsevan Rooney Maran ensimmäinen tehtävä on halia meitä ja vakuutella, ettei googlevaihe Hollywood-tasoa alita. Aikuinen Saroo myöntää, että hänelle on lyöty kultalusikka suuhun. Silti hän jaksaa ruikuttaa, kun kaikki ei ole täydellistä. Ja silti: elokuva toimii. Jälkimmäinenkin puolisko kykenee luomaan ristiriitaisia tunnelmia ja tunteita, ja muutamilla lauseilla selittämään olennaisen asiakokonaisuuksista. Tahtoisin tietää, miten hyvin näin aistikas elokuva toimisi ilman ensimmäistäkään lausetta, sillä en muista kuulleeni mitään, mitä en olisi missään nimessä voinut päätellä.