Suomi on yksi maa, jossa kuoli enemmän ihmisiä kuin syntyi viime vuonna. Tulevaisuudessa syrjäytyneet muuttuvat eläimiksi, jos he eivät onnistu pariutumaan. He valitsevat lajin itse ja halutessaan jatkavat kumppanin etsimistä furry-yhteisöissä. En saanut palkintoja, kun puhuin tästä ponihomokolumnissa, joten miksi The Lobster sai Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksesta? No, taide-elokuva osaa sekä kärjistää totuuksia että olla hienovarainen. Vaikka leffa keskittyy kadunmieheen, vaikutelma on se, että valtaan on noussut jonkinlainen autistinen kommunistipuolue, joka leikkelee yksinäiset oikeiksi eläimiksi. Tarinassa ei ole järkevää osapuolta, vaan myös yksinäisyydestä ja ihmisyydestä nauttivat ovat julmia. Hulluus normalisoituu, pikkumaisuus kytee kaikkialla ja virta vie. Tässäkö oli totuus ihmisistä pähkinänkuoressa?

Colin Farrell on David, koska hänen kulmakarvansa sopivat yhteen ohjaajan tilaamien viiksien kanssa. Näyttelemistä lakonisessa filmissä ei niinkään harrasteta kuin tyylikästä patsastelua. David ilmoittautuu hotelliin koiraksi muutetun veljensä kanssa. Hänellä on reilu kuukausi aikaa löytää nainen; miestäkin hän harkitsee, mutta järjestelmä ei tunnusta biseksuaalisuutta. Hotellissa vallitsee kotoisan suomalainen tunnelma. Peukaloita pyöritellään, kunnes on pakko päivää sanoa. Kursseilla kerrotaan, mitä hyötyä ihmisistä voi olla. Onanoiminen on kielletty, mutta erektioiden motivoivaan vaikutukseen uskotaan. Välillä porukka käy ampumassa yksinäisiä.

Eikä paria silti löydy? Standardit ovat korkeat. Kukaan ei välttämättä ole kykeneväinen henkiseen yhteyteen, joten teerenpeliä pelataan kuin Mustaa Pekkaa. Karkeasti sanoen allekirjoittaneelle sopisi vain joku haitaria soittava pöllähtänyt pullukka, kuten koulukiusaajat keksivät. Lähestyvä tuomio ja yksittäistapauksissa kiima inspiroivat joitakuita joustamaan.

Tragikoomisuuden kehityttyä aromikkaaksi kärjistykset ovat erinomaisen huvittavia. Sitten leffa alkaa hajota käsiin, koska ideat loppuvat ja kettuilu vaikuttaa yhä pääasialta. Vakuuttuisin, jos kyynisyyden keskeltä puskisi esiin jotakin aitoa ja henkilökohtaista, mutten tiedä, onko ohjaaja Yorgos Lanthimos edes hengissä. Jälkimaku on misantrooppinen, tai ehkä sama kuin kraanavedellä. Ikävöin Terry Gilliamia.

Varsinainen tarina on se, että David tykkää Rachel Weiszin näyttelemästä naisesta pelisääntöjen vastaisella tavalla. Rakkauden merkkinä pari kykenee sanattomaan viestintään, mutta elokuva ei osoita uskovansa sellaiseen, vaan asiat väännetään rautalangasta mm. kertojan äänellä. Yksi ja sama "ironisesti jännittävä" musiikinpätkä muistuttaa dramaattisten hetkien olevan vitsejä. Farrellin karvaviivat määrittelevät sen, mikä leffa on, mutta Weiszin maine automaattisesti karismaattisena kykynä on koetuksella.

Ehdotin teksti-Oscaria tuhannesti hullummalle Swiss Army Manille. Sen aikana tunsin aukkojenkin olevan harkittuja, kuten ne ovat. Lobsterin potentiaalisesti oudoimman hetken aikana kertoja ilmoittaa, että tilannetta ei käsitellä. En tahtonutkaan nähdä mitään: siitä vitsi lähtee, ettei fantasialla ja todellisuudella ole montaa eroa. Tahdoin kuitenkin tulkita ilman apupyöriä. David on sympaattinen, kun virta vie reppanaa, mutta mitä enemmän hän yrittää ottaa vastuuta elämästään, sitä epäuskottavampi hän on, koska leffa ei kehity hänen mukanaan, vaan selittelee ja virnuilee.

Vaatii taitoa venyttää sketsi tunnin mittaiseksi. Erikoisuuksien ystäville "Hummeri" on herkku ja maku varmasti on erilainen katsojan elämäntuskan luonteesta riippuen. Jämähdin silti ajatukseen, että tämä on esimerkki tarinasta, joka vaikutti kirjoittavan itsensä, kunnes kertoja oivalsi, että koossa on vasta konsepti. Mutta jos kaikki ovat hengessä mukana... ehkä päähenkilö voisi seisoskella komeiden maisemien edessä eksoottisen elukan kävellessä ohi. Hitto, nyt sketsistä tuli taidetta.